Väittelin syyskuussa uskontotieteessä aiheesta Vesi kuljettaa ääntä -autoetnografinen tutkimus Lypyrtin kylän historiantuottamisesta. Muutin juuri automaattisen sähköpostin allekirjoitukseni kirjaimia FM:sta FT:ksi.
Suurta muutosta ei tunnu
Ennen ja jälkeen väitöstä kirjoittamisen ohella on ollut muita tekemisiä ja menemisiä. Ne ovat pitäneet liikkeessä. Olen ollut siinä mielessä onnellinen. Väitöstilaisuuden jälkeen ihmiset ovat ottaneet puheeksi valmistumisen jälkeisen tyhjyyden tunteen.
Itselläni väitösprojekti kesti kyläkirjoineen kymmenisen vuotta. Mieleni ehti tavoittaa prosessin saturaatiopisteen. Työ oli valmis, liuskoja oli kirjoitettu moneen kertaan ja lukujen paikkoja vaihdettu. Kokonaisuus vaati kuitenkin vielä lukijan katseen ja äänen: esitarkastajien lausunnon. Ja sen jälkeisen rakennemuutoksen: asennon kohti valmiin teoksen lukijaa.
Monia asioita yhtaikaa
Väitöstutkimuksessanikin oleellista oli kyläkirjan ja tutkimuksen yhtaikaisuus. Nykyisen päivätyöni uskontotieteen yliopisto-opettajana sain muutama kuukausi ennen väitöskäsikirjoituksen esitarkastukseen lähettämistä. Muutokset käsikirjoitukseen tein kesälomakuukaudeksi ajateltuna aikana.
Työpaikan saaminen yliopistolta oli kuin ”suunniteltu sattuma”, samaa tehtävää aiemmin työskennellyttä Pekka Tolosta lainatakseni. Tuota sattumaa kohti – siitä mitään aavistamatta – kuljin vakaasti tehden väitöskirjan ohella tehtäviä, joita halusin tehdä niiden sisällön takia.
Kulttuurialan työelämätaidot -kurssin järjestäjänä olin kuullut Rekryn Juha Sainion puheita siitä, että miten tärkeää opiskelijan on miettiä, miksi opiskelee aineita, joita opiskelee. Samoin mietin sitä, miksi tein joitain työtehtäviä. Olin kiinnostunut itse koordinoimieni luentosarjojen aiheista, kuten saamelaisuudesta tai etnografiasta. Pidin kursseja myös akatemian ulkopuolella aiheista, jotka eivät vielä mahtuneet tutkimuksen sisään.
Mutta eihän se ihan noin mene
En ole ainut tohtorikoulutettava, joka on joutunut tekemään ansiotöitä tutkimuksensa ohessa ihan vain elääkseen. Olin myös vuoden historian- ja uskonnonopettajana yläasteella. Tutkimus jäi silloin hyllylle. Joitain vuosia pystyin tekemään sitä apurahojen avulla ansiotyöstä vapaana, myös pätkätöiden mahdollistamana.
Kun väitöstutkimus kestää monia vuosia, sen tekeminen muuttuu toisenlaiseksi. Vaikka se on päätyösi, et pysty keskittymään siihen täysipainoisesti oikeastaan missään vaiheessa pitkiä jaksoja.
Prosessissa valmistuu muutakin kuin kirja. Siinä oppii ymmärtämään, että elämää suuremmat asiat, niin kuin väitöskirja, on vain yksi opinnäyte. Se, mitä sen aikana on tapahtunut ja mitä oppinut, on oleellisempaa. Yksi taito, mitä se osoittaa, on se, että on saanut jotain päätökseen.
Tosin sekään ei pidä paikkansa
Prosessit jatkuvat, vaikka kirja tuli valmiiksi. Post doc -tutkimuksessani syvennän niin samaan kuin toisiin aiheisiin esimerkiksi menetelmällistä otettani ja teoreettisia kehitelmiä. Yksi väitöskirjani tavoite oli tuoda esiin hiljaista tietoa, johon myös sanoittamaton tietotaito lukeutuu.
Työt muokkaavat tekijäänsä. Uskon väitöskirjaprosessin muokanneen myös sellaisia taitoja, joita on vaikea käsitteellistää. Osa niistä on varmasti yhtäläisiä kaikille tutkimustekstin kirjoittajille ja väitösprosessin läpikäynneille. Osa on riippuvainen juuri tietyistä aineettomista tekijöistä. Ne tekevät väitöskirjan sellaiseksi kuin se on.
Blogin kirjoittaminen aiheesta auttaa pysähtymään aiheen ääreen. Se auttaa myös kohtaamaan tapahtuneen. Kirjoittamisen kautta jo tapahtuneet, ruumiillistuneet hetket tulevat tiedostetuiksi ajatuksiksi ja vieläpä aineellisiksi kirjaimiksi paperille. Se oli myös yksi väitöskirjani menetelmällisistä ajatuksista: ajattelen kirjoittamalla.
Väittelemisen jälkeen on sittenkin vapautunut tyhjää tilaa jollekin: olen ollut entistä enemmän kiinnostunut siitä, miten tuo aineeton, hiljainen tietotaito muokkautuu prosessissa ja vice versa: miten se taas muuttuu kirjaimiksi.
Uskontotiedettä Turun yliopistossa 