Uskontouutisointi ja asiantuntijuus

Uusi kirja Harhaanjohtajat on ollut otsikoissa viime päivinä. Se jatkaa 2010-luvulla yleistynyttä keskustelua väkivallasta uskonnollisissa yhteisöissä. Tässä keskustelussa uskonto näyttäytyy usein vaarallisena ja pelottavana. Kirja, siitä uutisointi ja keskustelu väkivallasta uskonnoissa nostavat esille paitsi oleellisen kysymyksen väkivallasta, myös uskonnon asiantuntijuudesta ja tiedon perspektiivistä. En tässä ota kantaa niinkään uuteen kirjaan, koska en ole sitä vielä lukenut, vaan ensisijaisesti siitä uutisointiin.

Lehtiartikkeleissa suurimman huomion saa henkiinherättämistapaus. Tapaus kuvataan absurdina, mitä se onkin. Ruumiinavauksen jälkeinen toive heräämisestä ei useimmista ole loogista. Silti kuolleen tai koomaan vaipuneen puolesta rukoileminen ei ole tavatonta, vaikka Suomessa harvinaista. Se voi olla läheisille kuoleman käsittelemistä helpottava rituaali ja sellaisena hyödyllinen, vaikka kukaan ei heräisikään henkiin. Olennaisempaa on sen toteuttamisen tapa. Nyt kertomuksessa jäävät varjoon vainajan surullinen tarina ja tapausta kritisoineet sukulaiset ja uskovat. Uutisissa korostuu tapauksen räikeys ja unohtuu sen poikkeuksellisuus.

Uskonnosta julkisesti keskusteltaessa nousee esille asiantuntijuuden ongelma. Keskustelussa “hengellisestä väkivallasta”, taustalla on herkästi käsitys “oikeasta” uskonnosta. Tällöin kyseessä on uskonnon arvottaminen, ei arvioiminen, ja näkökulma ohjaa tapahtumien tulkintaa. Yhden subjektiivista kokemusta ei voi yleistää kaikkien kokemukseksi. Uutisoinnissa valitut esimerkit saattavat typistää perspektiivin kapeaksi.

Otan esimerkkini tästä perspektiiviharhasta keskiviikon (12.4.) Helsingin sanomien artikkelista. Vaikka aiheena olevassa kirjassa käsiteltiin useita ryhmiä, näkyväksi nousi kirjoittajan sukuyhteisö helluntaiherätys. Valitut esimerkit eivät välttämättä liittyneet helluntailaisiin, mutta tätä ei eritelty. Vähemmistön ja uskonnon puutteellinen tunteminen voi johtaa poikkeuksen yleistämiseen ja yhteisön aiheettomaan leimaamiseen.

Lehdessä kirjan kirjoittaja esittää helluntailaisten valehtelevan ja petkuttavan yliluonnollisesta paranemisesta puhuessaan. Ihmiset, myös uskonnolliset johtajat, voivat kuitenkin uskoa vilpittömästi parantumiseen. Intuitionvastainen ajattelu, myös esitettyjä todisteita vastaan, ei sinänsä ole todiste valehtelemisesta, vaan ihmiselle luontaisesta käyttäytymisestä. Jos lähtökohta on, että toisin uskova huijaa, on tarkastelu itseohjautuvaa. Se ei tee oikeutta yhteisöille, eikä auta uskonnosta luopuneita käsittelemään kokemuksiaan. Sosiaalinen ohjautuvuus ja vuorovaikutuksellisuus, jotka ovat kulttuuriryhmän perusmekanismeja, on hyvä erottaa pakottamisesta, tarkoituksellisesta manipulaatiosta ja hyväksikäytöstä.

Taloudellinen hyväksikäyttö on uutisoinnissa pinnalla Pirkko Jalovaaran tuoreen tuomion vuoksi. Helluntailaisillekaan talousrikokset eivät ole täysin vieraita. Yksi huijausepäily on parhaillaan oikeusprosessissa, ja esimerkiksi 1930-luvulla yksi seurakunnan saarnaaja muutti toiselle paikkakunnalle rahat mukanaan. Silti uutisoinnissa esitetty väite saarnaajien rikastumisesta on sekä epämääräinen että liian yleistävä. Suomessa vain muutama henkilö on rikastunut uskonnolla. Yleensä kiertävät helluntailaissaarnaajat elivät kädestä suuhun, ja suuren julkisuuden Niilo Yli-Vainiokin oli tavallinen asuntovelallinen. Edelleen uutisoinnissa väitetään, ilman todisteita, Healing Rooms -toiminnan (joka ei ole osa Helluntaiherätystä) rahastavan tyhjillä parantamislupauksilla. Vihjailun ei pitäisi kuulua journalismiin.

Samassa yhteydessä kirkon piispainkokouksen pääsihteeri korostaa katteettomien lupausten karttamista. Saman argumentin voi esittää myös helluntailaispastori, mutta harva on tästä tietoinen. Toimittajan tekemä taustatyö hankaloituu, jos asiantuntijoina on totuttu käyttämään kilpailevan ryhmän, kirkon, edustajia. Vaikka he eivät tarkoituksellisesti ohjaisi harhaan, perspektiivi asiaan voi olla puutteellinen tai olennainen voi jäädä pois haastattelusta.

Skandaalit myyvät, mutta ovat harvoin objektiivinen kuva arkitodellisuudesta. Kapea perspektiivi heikentää kokonaiskuvaa. On oikein ja hyvä esimerkiksi keskustella ja vetää rajoja, minkälainen toiminta on sopivaa lapsen kussakin ikä- ja kehitysvaiheessa. Tästä on myös helluntaiherätyksessä ohjeet lapsityöntekijöille. Pienissä yhteisöissä ongelmia tuo maallikkojen kouluttamattomuus kyseisissä asioissa. Eri uskonnollisten yhteisöjen kirjavuus ja itsenäinen toiminta mahdollistavat monia erilaisia kokemuksia, hyvässä ja pahassa.

Yliluonnollinen ei ole lapselle lähtökohtaisesti pelottava vaan luonnollinen (esim. mielikuvitusolennot), mutta selittämättömänä ja turvattomana kokemuksena se voi pelottaa, kuten väkivallan ja onnettomuuksien kohtaaminen arjessa ja uutisissa. Turvallinen kasvuympäristö on oleellinen lapsen kehitykselle missä tahansa perheessä. Asiaan vaikuttavat myös yksilöerot ja kulttuurin sisäistäminen; yhdelle kokemus on traumaattinen, toinen ei sitä edes muista.

Uskonnollistenkin yhteisöjen ongelmista on tarpeellista puhua, ja sitä uuden kirjan kirjoittajatkin toivovat. Asioista vaikeneminen ja sinänsä luonnolliset helluntailaisten puolustusreaktiot eivät auta yhteisöjä tai yhteisössä traumatisoituneita. Samalla on huomioitava, minkälainen seuraus vähemmistöjen käsittelemisestä on niiden julkisuuskuvalle ja oikeuksille. Olennaista on asioiden taustoitus ja suhteellisuus. Kapeakatseinen näkökulma leimaa niin muslimit kuin helluntailaiset samojen ongelmien joukoiksi, vaikka todellisuus on kirjava. Vanhoillis-lestadiolaisten hyväksikäyttökohusta puhuttaessa harvoin leimattiin koko kirkko pedofiilien yhteisöksi. Sen sijaan vähemmistöryhmän vähemmistöongelmalla leimataan helposti koko yhteisö. Samoin tapahtuu, jos ryhmän ulkopuolisesta puhutaan ryhmän omana toimintana. Tiedon perspektiivillä on merkitystä.

Uskontouutisoinnissa kokemus ja tilanteiset tunteet sivuuttavat turhan usein tutkitun tiedon ja ymmärryksen uskonnosta, kulttuurista, sosiologiasta, ja psykologiasta. Uskonnolliset yhteisöt ovat ihmisyhteisöjä. Uskonnon ja yhteisön toiminnan ymmärtämistä heikentää niiden turha mystifiointi tai romantisointi, demonisointi tai ylistäminen.

Jos uskonnon asiantuntijana esitetty antaa kohteesta kapean, positiivisen tai negatiivisen, kuvan, täytyy voida kyseenalaistaa asiantuntijuus ja laajentaa perspektiiviä. Uskottavuutta syö myös epätarkka viittaus toimintaan yhteisön osana virheellisesti. Tämä ei tarkoita kirjojen tai keskustelijoiden sensuroimista, vaan sen tarkentamista, ketä julkisessa keskustelussa pidetään minkäkin asiantuntijana. Syntyminen luterilaiseksi tai helluntailaiseksi, tai vieraileminen valituissa yhteisöissä, ei tee ihmisestä kaikkien uskontojen ja ilmiöiden asiantuntijaa. Kokemusten jakaminen on tärkeää, mutta niin myös niiden suhteuttaminen. Meillä kaikilla on kokemus Suomen historiasta, mutta harva meistä on sen asiantuntija. Siksi historiantutkijan sana painaa enemmän kuin kokijan. Tämä ei aina päde uskonnosta puhuttaessa.

Advertisements

3 thoughts on “Uskontouutisointi ja asiantuntijuus

  1. ”Yliluonnollinen ei ole lapselle lähtökohtaisesti pelottava vaan luonnollinen (esim. mielikuvitusolennot), mutta selittämättömänä ja turvattomana kokemuksena se voi pelottaa, kuten väkivallan ja onnettomuuksien kohtaaminen arjessa ja uutisissa. Turvallinen kasvuympäristö on oleellinen lapsen kehitykselle missä tahansa perheessä. Asiaan vaikuttavat myös yksilöerot ja kulttuurin sisäistäminen; yhdelle kokemus on traumaattinen, toinen ei sitä edes muista.”
    Lapset eivät ota asioita samalla lailla. Se on totta, mutta pitäisikö tähdätä ympäristöön ja kielikuviin jotka ehkäisevät niiden herkempien traumatisoitumista?
    Tovi sitten kuulin kun omalle lapselleni kerrottiin siitä miten ihminen joutuu helvettiin jos ei usko Jeesukseen. Myös viisivuotiaani, koska hän ymmärtää jo hyvän ja pahan eron.
    Itse olen kasvanut ulos uskosta jo vuosia sitten, mutta pelko helvetistä piili alitajunnassa vielä pitkään ennen kuin terapian avulla siitä pääsin eroon.
    Omasta näkökulmastani lainaamani kappaleen lopussa oleva ”toinen ei sitä edes muista” toteamus on pääsyy siihen miksi tämä asetelma on vaarallinen. Toiset eivät muista. Toiset ajattelevat, että ”kyllähän minäkin tästä selvisin” ja jatketaan samalla linjalla.
    Itse -90 luvun helluntaipiireissä kasvaneena muistan vieläkin rukoilleeni tippa linssissä sitä, että Jeesus ei tulisi takaisin ennen kuin pääsen naimisiin. Tai jos tein syntiä, niin tuskissani rukoilin anteeksiantoa. Olihan meille kerrottu, että Jeesus voi tulla milloin tahansa takaisin ja jos omallatunnolla on syntiä, niin taivaaseen ei ole asiaa.
    Samaa listaa voisi jatkaa pitkälle itsetyydytyksen demonisoinnin rampauttavasta roolista omaan seksuaalisuuteen ja monesta muusta asiasta.
    Mutta kyllä nämä läpi käynyt on normaali toimiva aikuinen… eikös? Mutta kuinka hyvää se on tehnyt pelkovapaalle lapsuudelle ja terveelle kehitykselle?

    • Kuten viittaamaasi tekstiä edellisessä kappaleessa viittaan, on hyvä ja tärkeä pohtia, mistä asiasta ja miten kerrotaan missäkin kehitysvaiheessa. Lapsi ei kykene liian varhain käsittelemään abstrakteja asioita ja suhteuttamaan niitä muuhun tietoon. Pelolla ja muilla negatiivisina pidetyillä tunteilla on myös positiivisia funktioita, ne esimerkiksi opettavat pysymään erossa vaarallisista asioista. Liiallinen määrä kuitenkin lamauttaa ja voi traumatisoida, etenkin pitkänä stressinä. Edelleen herkille ihmisille pitää suoda vapaus ja turvallinen ympäristö, vaikka muut sietäisivät stressiä paremmin. Yksilöiden huomiointi on ollut heikkoa niin koko yhteiskunnassa kuin uskonnollisissa yhteisöissä.

      Jos maailmankuvaan kuuluu ajatus taivaasta-helvetistä, tulee tämä kysymys jossain vaiheessa esille. Se voidaan tuoda esille monin eri tavoin, joista kaikki eivät ole terveitä. Historiassa helluntailaisten saarnoissa ja etenkin evankelioinnissa synti ja helvetti ovat olleet keskeisiä, vaikka voisi ajatella että on hyödyllisempi lähtökohta puhua ensin Jumalan olemassaolosta ja taivaasta. Myöhemmin 1990-luvulta lähtien helluntaiherätyksessä on noussut armokeskeinen suuntaus, jossa etenkin aiemman historian kokeneet seuraavien sukupolvien helluntailaiset pastorit puhuvat mieluummin armosta kuin synnistä. Osa toki tätä kritisoi tavalla tai toisella edelleen, haluten “puhua synnistä syntinä”.

      Samalla kun nämä historiat ja mainitsemasi esimerkit ovat tosia, ne myös osittain heijastavat koko yhteiskunnan kehitystä. Esimerkiksi lapsiin kohdistuva fyysinen rankaiseminen kiellettiin Suomessa vasta 1980-luvulla. Vaikka osa helluntailaisista ja suomalaisista edelleen puoltaisi kuritusta, on enemmistön kanta lainmukainen. Yksilön oikeussuoja parani lainsäädännöllisesti merkittävästi 1980-1990-lukujen vaihteessa, ja tämä paransi myös käytäntöjä helluntaiseurakunnissa.

      Helluntaiherätyksen voidaan katsoa olevan edelleen murroksessa, myös liittyen siihen, miten lapset huomioidaan. Liike on tehnyt sen eteen paljon työtä. Mutta edelleen seurakunta- ja toimijakohtaiset erot ovat olemassa. Vapaassa liikkeessä ja itsenäisten toimijoiden luvatussa kulttuurissa on ainekset moneen. Historian “lakihenkisyys” on myös edelleen yhteisöllinen trauma. Seurakuntien lisäksi on silti huomioitava myös perheiden merkitys, joka kulttuurin vaikuttamana silti on myös oma toimijaryhmänsä omilla historioillaan. Tutkimuksissani olen huomannut selvän eron niiden perheiden välillä, joissa vanhemmat ovat itse kääntyneitä tai ovat useamman polven helluntailaisia. Yksilöllisiä eroja on, ja asiaan vaikuttaa myös kulttuurisen pääoman laatu ja määrä perheessä, mutta yleisessä suhteessa ero on selkeä. Itse kääntyneet vanhemmat ovat useammin tiukkaa kuria ja vastakkainasettelua suosivia, myös synnin ja lopun aikojen kysymysten suhteen, kuin helluntaisuvun vanhemmat, jotka ovat useammin liberaalempia arvokysymyksissä. Kotiympäristö voi myös kompensoida yhteisössä tapahtuvia

      Tässä vastausta nopeasti, toivottavasti vastasivat jollain tavalla epäsuoriin kysymyksiisi. Kiitos kommentistasi ja hyvää kevään jatkoa.

      • Kiitos vastauksestasi.

        Lukiessani vastauksesi ensimmäistä kappaletta minulle muistui mieleen laulu “Älä silmä pieni, katso mihin vain, älä silmä pieni, katso mihin vain, sillä Isä Taivainen näkee lapsen sydämeen”.
        Vaikka laulun sanat itsessään ovat etenkin uskovan aikuisen korvaan herttaiset ja kannustavat, niin ajatteleva lapsi näkee niissä monesti muuta. Laulun perimmäisen sanoman voisi raadollistaa muotoon “Jos satut tekemään tai edes ajattelemaan mitään väärää, niin jäät samantien kiinni ja siitä ei hyvä heilu”. Pelolla ja negatiivisilla tunteilla voi olla positiivisia vaikutuksia. Esimerkiksi äitiäni peloteltiin kaivossa asuvalla Näkillä. Seurauksena se, että äitini ei tippunut kaivoon ja hukkunut, mutta muistot pelosta kaivoa ja järviä kohtaan ovat hänellä edelleen tuoreessa muistossa. Hän ei ole pelännyt kaivoja, tai Näkkiä lapsuutensa jälkeen kun tajusi Näkin olevan taruolento, mutta ymmärtää sen aiheuttaneen pelkoa ja ahdistusta kehityksessään.

        Vaikka esimerkiksi Helluntailiikkeidenkin sanoma on alkanut painottumaan armolle, niin taustalla on kuitenkin pelko. Samoin lähes kaikissa uskonnoissa.
        Sillä niin on jumala maailmaa rakastanut, että kaikki hänen puoleensa kääntyvät pelastuvat… mutta jos et suostu uskomaan tai kieltäydyt pakettitarjouksen ehdoista, niin joudut helvettiin.
        Ja eihän kukaan helvettiin halua?

        Mainitsin jo aiemmin alitajuntaani juurrutetusta helvetinpelosta. Olen aina ollut lievästi lentopelkoinen ja vielä niin tuoreeltaan kuin vuosi sitten noustessani lentokoneeseen tunsin lähes pakottavaa tarvetta “hätärukoukseen”. Ihan vain varmuuden vuoksi.
        Jätin rukouksen tietoisesti rukoilematta koska minusta se olisi ollut yhtä looginen teko kuin kiven heittäminen veteen Näkin karkottamiseksi äidilleni.

        Mutta taustalla on yhä pelko, vaikka suuren osan aikuisesta elämästäni olen ollut mukana julistamassa jumalan täydellistä rakkautta ja armoa. Tämä siis ennen uskosta ulos kasvamistani.

        Helluntaiherätyksen voidaan katsoa olevan edelleen murroksessa. Sama pätee moneen muuhun vapaampaan suuntaan jossa painotetaan jumalallista ohjausta yhteisen, selkeän ja määritellyn teologian sijaan.
        Helluntaikirkon perustaminen oli vahva yritys toiminnan järkeistämiselle ja yhteisen teologisen linjan löytämiselle, mutta vielä toistaiseksi se on kaukana onnistumisesta.
        Pahimmillaan tilanne on laukaissut suuren määrän uusia, radikaalimpia suuntauksia jotka eivät ole sopineet Helluntailaisten “tiukkapipoiseen” muottiin. Yhteistä näille yksinäisille seurakunnille on kuitenkin se, että valtaosa kävijöistä muodostuu helluntailaisista ja nauttivat parhaimmillaan pastoreiden täyttä tukea, kuten esimerkiksi Tiainen. Sitten kun puitteet kaatuvat ja väärinkäytökset tulevat julki, niin helluntailiikkeen on helppo pestä kätensä puhtaaksi ja kääntää selkänsä ongelmille. Ja jälkiviisaina puida toisten tekemiä virheitä katsomatta kuitenkaan omaan napaansa ja oppia tehdyistä virheistä.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s