Peipposet laulavat nyt. Ei Suomen Turussa. Kirjoitankin tätä muualta, Saksan Göttingenistä. Olen toista päivää folkloristiikan ja kansatieteen konferenssissa, jonka järjestää SIEF – International Society for Ethnology and Folklore. Vaikka olenkin uskontotieteilijä, olen ollut useissa kansatieteen järjestämissä seminaareissa ja konferensseissa. Kuulun myös kansatieteen seuraan Ethnokseen. Väitöskirjan teon alkuvuosina etsin itselleni viiteryhmää, etnografista paikkatutkimusta tekeviä ihmisiä ja löysin SIEF:in Place wisdom -työryhmän. SIEF:issä on useita eri teemoihin keskittyneitä työryhmiä, jotka muun muassa valmistelevat konferensseihin teemallisia paneeleita.
Kirsikkapuut kukkivat maaliskuussa Göttingenin Georg August Universität -yliopiston kampuksella. Kuva: Jaana Kouri 2017.
Joidenkin välivuosien jälkeen innostuin tämän vuotisesta konferenssista. Sen teema on Ways of dwelling – crisis, craft, creativity. Valmistin dosentti ja tulevaisuudentutkimuksen yliopisto-opettaja Katriina Siivosen Turun yliopistosta ja Heriot-Watt yliopiston professori Ulrich Kockelin kanssa yhdessä Place wisdomin yhden tämänkertaisen Waterscape-työryhmän, jonka tarkentunut aihe oli The changing time and rhythms of water. Se oli nimensä mukaisesti ei paneeli vaan työryhmä, jossa teimme ryhmässä töitä. Se alkoi kaikkien huoneeseen tulleiden – ei siis vain esityksen valmistaneiden – lyhyellä esittelykierroksella.
Tavanomaisen konferenssipaneelin esiintyjien kahdenkymmenen minuutin esityksen sijasta olimme pyytäneet tiivistelmän lähettäjiä valmistautumaan kukin vain viiden minuutin esitykseen. Myös minulla ja Katriinalla oli yhteinen esitys aiheesta Ways of knowing about the impacts of climate change in the Baltic Sea. Jaoimme siis viisiminuuttisen vielä puoliksi. Tiivistäminen olikin paikallaan. Minulle oli varattu kaksi diaa, joista toisessa esittelin omaa tutkimusprofiiliani ja toisessa Aallonharjalle (AHA) -verkoston hanketta muuttuvista vuodenajoista ja niihin liittyvästä hybriditiedon luomisesta. Omaan yhteen powerpoint-diaan sain mahdutettua oman esittelyni, väitöskirjan ja tulevan post doc-tutkimuksen aiheen, käyttämiäni avainsanoja, muutaman lempiteoreetikkoni ja metodologian. Oleellista esitysten sisällössä etukäteen lähettämämme ohjeiden mukaan olikin tuoda esiin mainitsemani asiat ja osallistujan oma idea mahdollisesta yhteistyöstä. Lyhyet esittelyt olivat avauspuheenvuoroja ja niiden tarkoitus oli toimia inspiraationa muille työryhmään kävelleille osallistujille.
Konferenssin tunnuskuva oli myös kohtaamispaikan ohjeen keskellä. Kuva: Jaana Kouri 2017.
Oman esityksen esittäminen on aina haastavaa. Nyt sisällön tarkentamiseen ei ollut paljon aikaa. Sanat oli tarkkaan valittava. Vähässä oli oltava enemmän.
Esitysten jälkeen jatkoimme toiminnalla. Tarkoitus oli puolitoistatuntisessa hyödyntää yhteinen tapaaminen aivoriihenä tuleville tutkimuksille ja niiden mahdolliselle yhteistyölle. Siihen työryhmät tai paneelit konferensseissa usein pyrkivät, mutta aika loppuu kesken, kun esitelmät vievät koko ajan eikä aikaa jää tarpeeksi inspiroivalle keskustelulle.
Toiminta oli askel askeleelta ohjattua. Esitysten jälkeen osallistujien tuli kirjoittaa teeman mukaisesti ideoita veteen liittyvistä tutkimusaiheista, joita he haluisivat tulevaisuudessa olevan/tekevän. Ideat kirjoitettiin tarralappuihin, jotka kiinnitettiin seinille kiinnitettyihin papereihin. Tähän varasimme aikaa noin puoli tuntia. Sen jälkeen seuraavat kymmen minuuttia käytettiin äänestämiseen, eli osallistujat valitsivat seinillä olevista ajatuksista ja ideoista viisi mieleistään, ja valinnat merkattiin niihin rasteilla. Loppuaika käytettiin parhaiksi äänestettyjen ideoiden tarkentamiseen.
Työryhmässä oli tutkijoita useasta eri maasta. Kuva: Jaana Kouri 2017.
Viimeksi keräsimme ryhmän sähköpostiosoitteet, joihin lähetämme ideariihen teemat ja syntyneen keskustelun tulokset. Sähköpostiketjussa voi myöhemmin ilmoittautua teemojen alle yhteistyöhaluiseksi henkilöksi. Ryhmän jäsenet voivat ketjun tai syntyneiden tutkimussuhteiden kautta myös ilmoittaa halukkuutensa eri hankehakemuksiin ja muihin yhteisiin projekteihin.
Keskustelu huoneessa jatkui vielä, kun otin papereita pois seiniltä. Oman esityksen muisteleminen toi mieleen nopeasti ohimenevää hapuilua. En kuitenkaan luota omaan arviointikykyyni. Olen kuullut muidenkin kollegojen selvästi aliarvioivan omaa esitystään. Se tuntuu olevan suora seuraus siitä, että monesti itse on ainut oman työnsä arvioija. Yhdessä vedetyssä työpajassa on mahdollista jälkeenpäin pohtia ennen kaikkea kokonaisuutta. Oma osuus ei nouse mieleen liian suurena tekijänä – olkoon se ollut huippumenestys tai surkea rimanalitus. Mukana oli nyt myös muuta: samasta tavoitteesta tuleva yhteisyyden tunne kaikkien sessioon osallistuneiden kesken.
Kulttuurintutkijan yksi tehtävä on myös tiedon eri lajien kohtaamisen organisoija. Kun esimerkiksi kokemuksellisesta ja tieteellisestä tiedosta halutaan tuottaa hybriditietoa, on järjestettävä ihmisiä eri intressiryhmistä tapaamaan toisiaan. Tämä on arkipäiväisen tuttua todellisuutta kaikille koordinoijille, järjestäjille ja verkostojen sihteereille. Nämä ajatukset olivat tuttuja minulle myös AHA-verkoston hankeen ideoista erilaisten tiedonlajien törmäyttämisestä erilaisten tilaisuuksien muodossa. Kiitin myös itseäni siitä, että olin tullut tähän konferenssiin tieteenalan rajaa kaihtamatta.
Monitieteisyyteen liittyy myös uhkaavat tulevaisuudenkuvat oman tieteenalan erityisyyden hämärtymisestä tai jopa katoamisesta. Oman kokemukseni mukaan erilaisissa monitieteisissä projekteissa ja yhteisöissä oma tieteenalan identiteetti tai tutkijuus tarkentuu ja ymmärrys selkeytyy siitä, mitä itsellä on annettavana yhteistyöhön.
Intialaisen Siri-rituaalin tutkimuksesta kertova posteri. Kuva: Jaana Kouri 2017.
Monipäiväisissä konferensseissa saattaa useiden esitysten seuraaminen sessio sessiolta puuduttaa. Aulaan ripustettujen postereiden tekijöiden kanssa keskusteleminen oli antoisa ja vaihtoehtoinen tapa tutustua yksittäisiin tutkimuksiin tai hankkeisiin. Postereiden tekeminen vaatii tieteellisen tekstin monille lajeille ominaista tiivistämisen taitoa – liikaa tekstiä ei voi mahduttaa paperiin, jonka tulisi vangita katse ja houkutella yleisöä kauempaakin. Myös kuvien tulisi olla informatiivisia. SIEF:in postereista sai äänestää ”luovinta” posteria. Kilpailun yksi tarkoitus oli ilmeisesti näin myös kouluttaa niin tekijöitä kuin yleisöä – ohjeet arvioimiseen löytyivät äänestyslipukkeesta – tarkastelemaan postereita kriittisesti ja samalla kouliutua näkemään vaikuttavat tekstin ja kuvan keinot.
Myös SIEF:in teematyöryhmät olivat tehneet omat posterinsa, joiden avulla yleisö sai tietää niiden toiminnasta, sisällöstä ja suunnitelmista. Työryhmien edustajat olivat tavattavissa posterinsa edustalla kahtena sovittuna ajankohtana.
Migration and Mobility -työryhmän posteri. Kuva: Jaana Kouri 2017.
Jäin miettimään, josko toiminnalliset työryhmät ja postereiden tekeminen ja niistä keskusteleminen olisivat hyviä työtapoja myös omassa työssä kotimaassa opiskelijoille suunnatuilla kursseilla.
Uskontotiedettä Turun yliopistossa 