Aineiston keräämisen jälkeinen krapula

20161001_182247

Auringonlasku Istanbulissa.

Tämän blogi-kirjoituksen kirjoittaminen on vienyt kauemmin aikaa kuin ajattelin. Enkä kerro tässä kirjoituksessa kuin murto-osa siitä, mitä kenttätöissä koin. Aluksi oli tarkoitus, että kirjoitan jotain joulukuun lopussa, sitten tammikuun lopussa, muuta nyt ollaan jo helmikuun lopussa. Miksi näin? Koska kenttätöiden jälkeinen krapula voi kestää kauan.

Vietin menneenä syksynä loka- ja marraskuun Turkissa, lähinnä Istanbulissa, kenttätöitä tehden. Tammikuussa 2016 suunnitellulle matkalle lähdin heinäkuisen vallankaappausyrityksen jälkeen hyvin vähäisin odotuksin. Tarkoituksenani oli haastatella turkkilaisia opettajia ja vanhempia turkkilaisesta uskonnonopetuksesta. Jo kaksi vuotta sitten, syksyllä 2014, jolloin vietin Turkissa kolme kuukautta, haastattelujen tekeminen oli vaikeaa. Joten voitte vain kuvitella millaista se oli Turkissa loka- ja marraskuussa 2016. Vallankaappausyrityksen jälkeen erityisesti koulutusjärjestelmä on joutunut rankkojen ”puhdistusten” kohteeksi. Viimeksi muutama viikko sitten, helmikuun 7. päivänä, yli 300 yliopistojen työntekijää irtisanottiin tehtävistään Turkissa. Monet irtisanotuista olivat allekirjoittaneet rauhanadressin, joka tuomitsee Turkin armeijan hyökkäykset kurdienemmistöisiin kaupunkeihin ja kyliin.

Kenttätöitä tehdessäni pyrin keskittymään kentällä olemiseen, enkä kunnolla ehtinyt reflektoimaan kaikkea tekemääni ja kokemaani. Vasta jälkikäteen aloin käsitellä monenlaisia tunteita. Muutamalle ystävälleni ja kollegalleni olenkin jo ehtinyt avautua tästä niin sanotusta aineiston keräämisen jälkeisestä krapulasta. Vielä joulukuussa kaikki tuntui hajoavan käsiini, kun kyseenalaistin koko kenttätyöni. Haastattelukysymykseni tuntuivat tyhmiltä, oma toimintani kentällä amatöörimäiseltä ja kaikki haastattelut täysin pinnallisilta.

Jälkikäteen ajatellen Turkissa kenttätöiden tekeminen ei ollut se vaikein osuus, vaan sen käsitteleminen. Kun on sain kerättyä tutkimukseen kuuluvaa aineistoa, tuli helpottunut olo, mikä kesti hetken. ”Hienoa! Nyt on aineistoa, mitä analysoida! Nyt on materiaalia väitöskirjaan!” Sitten mietin. ”Kysyinkö oikeat kysymykset? Kerroinko tarpeeksi tutkimuksestani haastateltavilteni? Enhän vain käyttänyt heitä hyväkseni? Enhän vain asettanut heitä vaaraan?” Puhuttuani minulle tuttujen antropologien ja etnografien kanssa ymmärsin etten ollut ajatusteni kanssa yksin. Muutkin olivat tunteneet samanlaisia tunteita. Ei tarvitse mennä Turkkiin, vaan krapulan saa ihan Suomessakin.

Mikään kirja ei loppujen lopuksi valmista kenttätöiden, haastattelujen tai havainnoinnin tekemiseen, vaikka niistä saa kallisarvoisia ohjeita ja neuvoja. Kenttätöissä pitää olla valmiina kohtaamaan yllättäviä tilanteita, mutta ensimmäisenä täytyy aina ajatella ihmisiä, joiden kanssa on tekemisissä. Itse olin tekemässä haastatteluja maassa, jonka sanan- ja lehdistönvapaus on yksi maailman huonoimmista. Tiedän kuitenkin, että haastattelujen tekemisen jälkeinen olotila ei loppujen lopuksi ole siitä riippuvainen, millainen tilanne kyseessä olevassa yhteiskunnassa on. Ihmisten yksityisyyttä täytyy aina kunnioittaa.

Turkissa on valitettavasti tilanne, jossa ihmiset eivät voi tietää, mitä heidän sanomisistaan voidaan käyttää heitä vastaan. Miten tämä sitten vaikutti kenttätöihini? Väitöskirjaprojektia aloittaessani suunnittelin analysoivani pääasiassa itse keräämääni haastatteluaineistoa. Pian kuitenkin huomasin, että en tule saamaan sitä riittävästi koko väitöskirjaani varten ja tulen analysoimaan myös muuta aineistoa. Viime syksyn kenttätyömatka jää väitöskirjaprojektini viimeiseksi kenttätyömatkaksi. Tällä hetkellä keräämästäni aineistosta on tulossa yksi artikkeli. Kaikista aikaisemmin luomistani verkostoistani huolimatta monet ihmiset Turkissa eivät ole ymmärrettävästi halunneet ja uskaltaneet puhua kanssani. Kuitenkin on olemassa ihmisiä, joita mikään maailman valta ei voi vaientaa, ja minun tulee tutkijana varmistaa, että heidän yksityisyytensä säilyy.

Haluan kiittää Suomen Lähi-idän instituutin säätiötä matka-apurahasta, joka mahdollisti kenttätyömatkani. Erityiskiitokset kuuluvat niille turkkilaisille, jotka rohkeasti kiireisessä arjessaan jakoivat hetkiä kanssani.

Advertisements