Eriskummallisena aikuisena tamililasten joukossa Intiassa – vihjeitä kulttuurialan ammattilaisuuden mahdollisuuksista

Istun aamun kosteassa ja lämpimässä huoneessa katsellen emun verkkaista ohitusta ikkunani ohi Tamil Nadussa, Kaakkois-Intiassa. Pihan täyttää aidan takana olevan koulun lasten, lähipuissa raakkuvien varisten ja kirkkaamman lauluäänen omaavien lintujen äänet. Olen pakannut rinkkani. Tänään suuntaamme pikkuhiljaa autolla, junalla ja lentäen koti Mumbaita, josta muutaman päivän päästä lento kotimaahan alkaa.

Viikko ennen Intian matkaani sain puhelinsoiton Siemenpuusäätiöltä. Siemenpuu-säätiö tukee kehitysmaiden kansalaisyhteiskuntien tekemää ympäristötyötä. Tuki suunnataan Etelän järjestöjen paikallisesti suunnittelemiin ja toteuttamiin hankkeisiin.  Ympäristön ohella huomioidaan ihmisoikeudet, sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja kulttuurinen monimuotoisuus. Lisää tietoa säätiöstä ja sen toiminnasta: Siemenpuusäätiö

Säätiössä koottiin kirjaa, joka koostuisi kirjeenvaihtoihin perustuviin artikkeleihin. Jokaisessa kirjeenvaihdossa toinen osapuoli olisi suomalainen ja toinen muualta maailmasta. Soittaja oli kuullut väitöskirjaani ja omiin kokemuksiini perustuvan esitelmäni veden varrella asuvien ihmisten suullisesta historiasta, jonka pidin Hailuodon teatterifestivaaleilla muutama kesä sitten. Hän ehdotti, että lähtisin kirjeenvaihtoon – suunnittelmastamme matkasta tietämättä – Intian Tamil Nadun fisherfolk-alkuperäiskansan naisten kanssa. Innostuin asiasta vähitellen, mutta varmasti.

Kumppanini Teemu on tehnyt töitä 15 vuotta ammattikalastajana ja sovimme molemmat osallistuvamme kirjeenvaihtoon. Muutaman päivän harkinnan jälkeen ehdotin Siemenpuusäätiölle, että voisimme Intian matkallamme käydä myös tapaamassa naisia. He järjestivätkin meille yhteyshenkilön niin kirjeenvaihdon kuin naisten tapaamisen mahdollistamiseksi. Nyt olin viettänyt vajaan viikon yhteyshenkilöni Rajenin ja hänen vaimonsa Luzyn luona Tamil Nadussa. Olimme kokeneet heidän avustuksellaan asioita, joista emme olisi osaneet edes toivoa tulevamme matkamme aikana osallisiksi. 

Otin Rajeniin yhteyttä useamman kerran ja Tamil Nadun kaupungissa Maduraissa sovimme tapaamisesta. Hän on pääsihteerinä lasten hyvinvoinnista ja oikeuksista kamppanjoivassa organisaatiossa osavaltiossa. Hän kysyi, haluaismmeko tulla seuraamaan hänen järjestämäänsä lasten juhlapäivää Thootkudin rannikkokaupunkiin. Entisenä luokanopettajana minulle asia oli monta kertaa mieluisampi kuin talsiminen turistina ympäri myyntikojujen täyttämää kaupunkia. 

Intian matkani autoetnografisista pohdiskeluista voit lukea aiemmista matkani aikana kirjoittamistani blogeista täältä uskontotieteilijöiden blogista, Yhdessä kuvitellun tiedon hankkeen blogisivuilta:Yhdessä kuviteltu tieto ja omalta blogisivultani  Näkykynä.

Tiimin kuljettaja haki meidät hotellilta. Parituntisen ajon jälkeen tulimme koululle, jossa sadat oppilaat valmistautuivat vastaanottamaan kaupungin poliisipäälikköä. Opettajat järjestivät lapsia kunniakäytäväksi. Luzy sanoi lähes ensisanoikseen, ettei hän pitänyt tämänkaltaisista tokeneista. Itse olin samanmielinen; kasvatustavat, joissa vahvistettiin auktoriteettien kunnioitusta niiden itsensä takia, olivat mielestäni turhia. Juhlan alussa pääorganisoijana Rajen, koulun johtaja, kunnan edustajat ja poliisipäälikkö vaihtoivat kankaita ja pitivät lyhyitä puheita. Niiden jälkeen alkoi vapaamielisempi juhla. Erilaisia maan kankeita tapoja noudatettiin, jotta pystyttiin mahdollistamaan edes jonkin tasoinen yhteistyö ja viranomaisten kiinnostus organisaation toimintaan.

Kaupungin arvovieraat saivat edes maistiaisen kasvatuksen kokonaisvaltaisten käytäntöjen tavasta. Rajen kertoi meille, että Intian koululaitoksessa noudatetaan nykyisin hyvin kurinalaisen opiskelun linjaa, jossa leikillä tai luovilla ongelmaratkaisuilla ei ollut tilaa. Myös englantilaisten maahantuoma jalkapallo ja kriketti olivat vieneet aikaa ja tilaa perinteisiltä leikeiltä, johon kaikilla lapsilla oli mahdollisuus. Hänen organisaationsa tämänhetkinen projekti oli “oppiminen leikkimällä”. Sitä ei kuitenkaan oltu otettu osaksi opetussuunnitelmaa tai koulujen tuntiohjelmaa. Ainoana vaihtoehtona Rajen oli onnistunut järjestämään näitä useista kouluista ryhmiä kokoavia yhteisiä perinteisten leikkien ja tanssien päiviä. 

Olimme organisaation vieraina. Valkoihoisina länsimaalaisina ehkä toimme myös projektille jonkinlaista uskottavuutta tai ainakin vaihtoehtoisen ohjelmanumeron. Olimme nähtävyys. Kiersimme päivän katsellen esityksiä pihan keskelle pystytetyllä lavalla. Juttelimme ja otimme kuvia sekä näytimme niitä padeillämme meitä ympäröiville lapsille. Vain jokunen näistä tamililapsista osasi sanan tai kaksi englantia. Kitchen, dance, child, one, two, three, waterbottle. Päivä oli kuuma, asteita reippaasti yli kolmekymmentä. Vesipullo toisensa jälkeen tyhjeni. 

Matalassa horisontissa näkyi useita kristillisen kirkon torneja. Yritin päästä juttuun myös uskonnollisista asioista. Lasten kanssa keskustelu ei lähtenyt kielitaidon takia etenemään edes opetettavien aineiden luetteloon. Juhlan järjestänyt organisaatio oli kristillinen, ja ilmeisesti koulukin, mikä ei tosin näkynyt missään muussa kuin seinillä olevien kankaiden teksteissä. 

Illalla jutellessamme Rajenin kanssa hän kertoi itse olevansa vaimonsa kanssa syntyjään kristittyjä, mutta käyvänsä hyvin harvoin jumalanpalveluksissa. Rajen sanoi heidän uskonnollisuutensa olevan käytännöllinen. He tekivät osansa, johon Jumala vastavuoroisesti otti osaa. Kirkon päälleliimatut liturgiat eivät heitä kiinnostaneet. Hänen pohdintansa kuullosti samankaltaiselta ajattelulta kuin mitä kotimaamme monet ihmiset kuvasivat oman jumalsuhteensa tai henkisyytensä olevan. Täällä kirkkoon osallistumisen muodollisuus tuntui olevan kuitenkin vahvempaa. Myös pienessä kaupungissa, jossa he asuivat, oli yli puolet kristittyjä ja puolet hinduja. Rajenin mukaan heitä pidettiin ehkä pakanoina.

Tyttöjen tanssit olivat upeita. Musiikki pauhasi täysillä, lanneliikkeet olivat voimakkaita ja pään päällä heiluivat korkeat koristeet ilman kuminauhakiinnitystä. Tanssien välissä eri-ikäiset tytöt ja pojat tulivat lähellemme, kyselivät nimiämme ja me kerroimme samat asiat monille lapsille lukemattomia kertoja. Joidenkin kanssa istuin useamman hetken ja näytin kuvia Suomesta, lapsistamme ja lumesta. Lasten lukumäärä olikin asia, joka heitä kovasti kiinnosti ja se, olivatko he kaikki naimisissa.

Tamil Nadussa lapsi on mahdollisuus saada päiväkotiin kaksi- ja puolivuotiaana, jos äiti käy muualla töissä. Päiväkodista alkaa myös koulunkäynti esikoulun tavoin suoraan jatkuen aina kahdeksantoistavuoden ikään asti. Tässä koulussa luokat olivat sekaluokkia. Jollain tauolla Rahen kertoi vierailleensa Suomessa ja olleensa vaikuttunut suomalaisen koululaitoksen oppilaskeskeisistä opetustavoista.

Päivän aikana ehdin kaikessa rauhassa seurata lapsia vapaamuotoisen ohjelman lomassa. Miten he käyttäytyivät, iloitsivat ja toimivat samoin kuin suomalaiset lapset. Ihmisten samuuden ydintä koristivat kulttuuriset moninaiset ilmenemismuodot, joiden avulla he viestittävät niin muille ihmisille kuin muulle ympäristölleen – olkoon se ei-ihmisiä, kuten eläimiä, kasveja tai jumalia – sitä, mikä heille on merkityksellistä. Omassa väitöskirjassa olin niin paneutunut merkitysverkkojen kutomisen kuvailuun ja teoretisointiin, että nyt tuntui vapauttavalta vain nauttia ihmiselämän alkupuolen kauneudesta ja vuorovaikutuksesta muutaman yhteisen sanan tai eleen avulla. 

Miten kapealla viestintärepertuaarilla sitä pärjääkään! Olen jo oppinut matkan aikana ymmärtämään intialaisten oleellisen kommunikointimuodon, päänheilutuksen vivahteita. Jokin minulle suomalaisena epäilyä ilmaiseva liike onkin myöntymistä, myötäilyä tai kiitoksen vastaanottamista, kun taas käden vaakatasossa liikuttaminen kieltämistä ja heilutus ranteen ympäri tarkoittaa asian epävarmuutta. 

Intiassa koin ensin, että vain harva asioista varmaa. Vähitellen käsitin, miten lähes takuuvarmaa oli se, että sait apua ja välittämistä aina kun olit epävarmassa tai avuttomassa tilanteessa. Samoin varmaa oli kokemani mukaan niin lasten kuin aikuisten ilo ja välittömyys. Monessa tilanteessa rautatieasemilla ja kaupoissa paikalliset opastivat ja tulivat myös kysymään tarvitsemmeko apua, jos seisoimme ihmetellen paikoillamme. Varmaa oli myös se, että jos kysyit jotain paikallisilta, opastajia ilmaantui paikalle heti lähes kymmeniä. 

Ihmisiä on liikkeellä paljon ja samoin työvoima näyttää täällä olevan halpaa. Monien asioiden tekeminen meni usean välikäden kautta. Käydessäsi syömässä tarjoilijan lisäksi ateriointiasi seurasivat paikan isäntä, tarjoilijapojat, jaloissa pyörivä lattianpesijä, keittiövastaava ja pöydänpyyhkijä. Myös se, kuka teki mitäkin oli tarkasti jaettua. Kastijärjestelmä tai se jäänteet näkyvät vielä otsamerkkeinä ja työnjaossa. Kastijärjestelmä ei katoa kristillisissäkään kirkoissa. Rajenin mukaan seurakunnatkin jakaantuvat kastiryhmien mukaisesti.

Ihmisten avunantojen lisäksi elämisen epävarmuustekijät ovat opettaneet myös itseäni pitämään huolta omista järjestelyistäni ja tavaroistani tarkkaa tajua. Asioiden varmistamiseksi samaa tietä pankkiautomaatille tai päivittäisen selviämisen yksityiskohtaisia koukeroita kannatti kysyä monta kertaa eri ihmisiltä, oliko asia todellakin niin kuin annettiin ymmärtää. Samaan kysymykseen saimme useita erilaisia ja eri reittejä ohjaavia vastauksia. 

Matkalle lähteminen alkoi oven sulkeuduttua, mutta lukuisista suunnitelmista ja valmiista aikatauluista huolimatta päivittäinenkin perille pääseminen tapahtui monen mutkan ja usein yllätyksellisten, rikastuttavien tapahtumien kautta. Yllättävällä tavalla myös osallistumassamme lasten juhlassa yhdistyivät omat kiinnostuksen kohteeni ja koulutukseni niin opettajana kuin kulttuurintutkijana. Jos missä, täällä koin kulttuurialan ammattilaisuudellani olevan monia mahdollisia toteuttamismuotoja. Koetut tilanteet myös virittivät monia ajatuksia siitä, miten näiden ammattitaitojen avulla voisi kehittää yhteistyötä eri maiden asiantuntijoiden kanssa esimerkiksi lasten kasvatuksessa suvaitsevaisuuteen ja kulttuurien monimuotoisuuden kunnioittamiseen.

Matkalla Mumbaissa

Kello kulki jo iltayhdeksää, kun sain tulostettua väitöskirjani käsikirjoituksen professorille luettavaksi. Joskus aika aineellistuu tietyiksi minuuteiksi, jolloin teet jonkin teon. Niissä hetkissä olet yhtaikaa totisesti tekemässä jotain, jota olet odottanut ennalta pitkään. Niissä hetkissä olet myös jo helpottunut työn tekemisestä. Ja tiedät muistavasi hetken yksityiskohtaisesti jälkeenpäin.

Katsoin uskontotieteen hiljaista käytävää. Tältä tämä tila näyttää, kun lähden tänään pois. Ulkona oli tähtikirkas yö. Vielä palautin Teutorin kirjaston palautusluukkuun yhden kirjan. Tilasin taksin, mitä en ole koskaan tehnyt töistä lähtiessäni. Mutta tänään tein. Oli kiirehdittävä pakkaamaan. Bussi lentoasemalle lähtisi viiden tunnin kuluttua.

Vaikka aikaa oli vähän, irrottautuminen väitöskirjan käsikirjoituksen teosta matkalle Intiaan tapahtui hitaasti. Prosessi ei päättynyt leikkaamalla. Turun linja-autoasemalla koin aavistuksen siitä, että se, mikä olisi edessä, olisi ohutta, vielä tuntematonta, näkymätöntä, kuulumatonta. Jotain kevyttä kuin lähtö lentoon. Monissa matkustamisen hetkistä ihanimpia ovatkin hetket, kun kone irtoaa kentästä.

Olin tehnyt sopimuksen itseni kanssa siitä, etten suunnittelisi matkaani Intiaan kovinkaan valmiiksi. Antaisin sen yllättää, tulla sellaisenaan. En olisi ehtinytkään. Joitain mahdollisia kohteita olimme matkakumppanieni kanssa kaavailleet. Kuten sen, että lentäisimme Mumbaihin ja yöpyisimme siellä muutaman yön varaamassamme hotellissa. Ja kenttätyötä kaukana täältä.

Uuden alkamisen tunnistaa pienistä havainnoista. Lentokoneesta poistuessamme käytävässä tuli vastaan kitkerähkö pehmeä savun haju. Ystäväni tiesi, että se syntyy kaupungissa poltetuista roskista. Vaikka olin jättänyt väikkäritaakan ja nostanut selkääni rinkan, huomasin, ettei etnografi minusta ollut lähtenyt mihinkään. Minulla ei ollut mietittyä tutkimuskysymystä, ei tavoitteellista, erikseen harkittua tutkimusasennetta.

Etnografinen asenne on minussa pysyvää. Luulen, että olen ollut etnografi jo ennen tutkijaksi tulemistani. Siinä on jotain peri-inhimillistä, kaikille ihmisille ominaisia asioita, jotka on kehitetty ja jalostettu tieteellisen tarkaksi menetelmäksi. Mitä etnografi kuvaa kuvatessaan kansaa?

Matkoilla muihin kulttuureihin sen huomaa selvästi. Opettelemme muilta asioita. Samalla opettelemme itse, miten tulemme toimeen meille vieraissa olosuhteissa. Mietin myös nyt Intiassa sitä, että mitä jos eläisin täällä, mitä jos olisin syntynyt tänne. Seuraan asioita, mitä ja miten ihmiset tekevät mitäkin. Miten heidän arkensa sujuu? Mitä olisi olla he? Mitä on olla intialainen? Mitä on olla ihminen Intiassa?

Mumbaissa on useita slummeja, joissa asuu miljoonia ihmisiä. Kapeiden katujen varsilta lähtee vielä kapeampia käytäviä. Muutamien neliömetrien tiloissa jollain on parturiliike, toinen ompelee vaatteita, yhdellä on kioski ja kolmas tekee kukkakoristeita. Lapset juoksevat, mopot kulkevat tööttäillen. Slummien asukkailla asiat ovat paremmin kuin kodittomilla, joita näkee niin päivisin kuin iltaisinkin nukkumassa, kerjäämässä tai hoitamassa lapsiaan kaduilla. Täällä monet asiat ovat hyvin toisin kuin kotimaassa. Mutta toiseus ei ole ihmisissä.

Olen etuoikeutettu matkalainen, voin myös kääntää selkäni ja lähteä pois tilanteesta koska tahansa ja palata oman arkeni pariin. Mumbaissa voin välillä levähtää siirtomaa-ajan tyylisessä hotellihuoneessa. Meitä on ollut täällä ennenkin, matkalisia, tulijoita ja lähtijöitä. Voin istua terassilla tai ilmastoidussa huoneessa.

Päivät täyttyvät rutiinin opettelemisesta: mistä saa ruokaa, miten harjaat hampaasi pullotetulla vedellä, mitä voit pistää suuhusi, mitä et, miten tervehdit ihmisiä, miten väistät sinuun kiinnittyvän katseen, mihin laitat passin, mihin rahasi, mihin kätesi ja silmäsi. Kuuntelet ensimmäisinä päivinä vatsaasi, onko kaikki ok. Turismissa kiinnittää jälleen huomionsa elämisen peruskysymyksiin, opettelet pukemaan sopivia vaatteita, sanomaan oikeita sanoja, tilaamaan junalippuja ja kohtaamaan toisia ihmisiä. Ja itseäsi.

Ihmisiä on kuin muurahaisia. Tänään kuljimme pitkää kivistä siltaa pitkin islamilaiseen rannan tuntuman saaressa olevaan moskeijaan tuhansien muiden joukossa. Silta oli kuin kaiteeton aallonmurtaja. Päivä oli kuuma, asteita yli kolmekymmentä, ympärillä oleva Intian valtameri tyyni, vaalean autereinen. Rannat täynnä roskia, joita nousuvesi oli tuonut ja laskuvesi jättänyt kivien lomiin. Taskussani joitain kolikoita kerjäläisille, jotka istuivat jonojen reunoilla.

Mietin itseäni turistina toisessa maassa, toisten ihmisten joukossa. Turismia on verrattu pyhiinvaellukseen. Nyt kävelin itse pyhiinvaeltajien joukossa. Mumbaissa juhlittiin kolmepäiväistä dewalia, valon juhlaa. Festivaalipäivinä niin hindujen kuin muslimien temppelit täyttyivät kulkijoista, iltaisin ilotulitukset ja papatit sekä muut paukut pitivät meteliä ja juhlamieltä yllä. Ja meikäläistä herkkänä, haavoittuvana. Nurkan takana kuullosti samalta kuin kotisohvalta television uutisvälähdykset kriisitilanteista.

Väitöskirjassani käytin autoetnografista menetelmää, jossa myös tutkija on tutkimuksensa kohde. Turistina ollessaan joutuu kysymään jatkuvasti itseltään suhdettaan eri asioihin. Ja samaan kysymykseen monta kertaa. Tilanteet haastavat sinua tekemään ratkaisuja: antamaan kolikon tai kieltäytymään. Turistina on itselleen toinen, se on tilanne, jossa on mahdollisuus kysyä itseltään, kuka oikein olet, mistä tulet ja mitä ajattelet. Miten toimit, kun eettisyys ei ole periaatteita vaan odottamatta eteen tulevia tilanteita.

Taksikuski John oli tamiili, joka teki tuttavuutta kanssamme ensimmäisestä päivästä lähtien muiden kuskien kanssa, aina valmiina hotellikujan reunoilla. Omat kertomuksemme mistä tulemme, hän kuittaa ja ehdottaa seuraavaksi toista kiertoajelua. Hän myös toimii oppaana. Vie minne ikinä tahdomme. Muista hänen kasvonsa, hän sanoo.

Tullessamme takaisin moskeijalta, John on masentunut. Hänen piti lahjoa poliisi parkkipaikan takia. Nyt ei rahansiirto onnistu perheelle toiselle puolen Intiaa, Tamil Naduun. Puhumme autossa keskenämme suomeksi ääneen siitä, miten hän voi huijata tai olla oikeasti pulassa. Päädymme antamaan hänelle vähän lisää rahaa siihen, mitä sovimme lähtiessämme. Meille tuon rahan arvo ei ole kuin pari euroa. Liikennevaloissa huomaan, että hän näyttää nukahtavan. Hän on ajanut koko yön. Huomenna hän matkustaa junassa perheensä luokse, niin kuin hän tekee kerran vuodessa.

Aamulla heräämme aikaisin, aistit auenneina. Lähdemme katsomaan läheistä kalatoria. Kalanhaju ei ole kuitenkaan mahdoton. Seuraan edellä kiiruhtavaa ystävääni, väistelen pään päällä kalavateja kantavia, pitkiä rattaita työntäviä ja maassa katkarapuja tai silakannäköisiä kaloja perkaavia naisia ja miehiä. Naisilla koko omaisuus yllään. Kultaisia koruja, värikkäitä sareja ja lapsi vieressä. Kastimerkki silmien välissä, kauniina ja täysin tekemiseensä keskittyneenä. Sormet kiduksissa kädet kulkevat nopeasti ja tottuneesti. Ihminen on ketjun osa. Suurteollisuutta täällä ei ole. Jokainen kala päätyy merestä ruumaan, koriin, jonkun käsiin, veitselle, muovikassiin ja lautaselle. Aamu aamun jälkeen.

Miehet heittävät kalakoreja pystysuoraan ylös laiturille alla olevasta isoista troolareiden näköisistä puuveneistä. Yhtään kalaa ei putoa. Matalilla penkeillä tonnikaloja, miekkakaloja ja monia kotoisen näköisiä, mutta ei-ihan-niitä-kuitenkaan-kaloja. Täällä tuli vastaan yksi raja. En voi kävellä lähellä kivilaiturin reunaa, missä muut kulkevat sujuvasti. Kalanhaju, kalanperkeet ja huoli siitä, että jos putoan, saa minut katsomaan hetkeksi kauas.

Tänään jätämme Mumbain. Olen kastanut jalkani katuvedessä. Saanut rahaa automaatista. Nauttinut ihmisten lämpimistä, nopeasti ohikiitävistä katseista ja ystävällisyydestä, madam. Etäisyyttä on syntynyt siihen, mistä lähdin. Iloitsen kuitenkin hetkistä, kun voin tarttua ipadiini ja tehdä jotain minulle tyypillisen arkista, tarkistaa sähköpostia, kirjoittaa blogia. Tanssia turistin – vaiko etnografin – tanssia? Askel lähelle, lähemmäksi, kauas, kauemmaksi, tähän. Ja uudestaan.