”Contro Natura”: koronkiskonnan synti

”Charging for the loan of money is unjust as such, for you are selling something that doesn’t exist”

-Tuomas Akvinolainen

”Contro Natura” tarkoittaa luonnonvastaista, käsite, joka nykymaailmassa harvemmin liitetään korkoon tai koronottoon. Mutta juuri tämä käsitys koronotosta luonnottomana ja jumalan tahdon vastaisena tekona muokkasi keskiajalla kehittyvää pankkitoimintaa sadoiksi vuosiksi eteenpäin.

Tutustuin tähän mielenkiintoiseen uskonnon ja talouden limittymiseen luettuani Tim Parksin populaarihistoriallisen teoksen Medici Money: Banking, Metaphysics and Art in Fifteenth-Century Florence (2005) ja lähdin sen pohjalta kartoittamaan aihepiiriä tarkemmin. Tässä blogitekstissä käsittelen hieman ilmiön taustaa ja tarjoan esimerkkitapauksen aiheesta.

Koronkiskonta (eng. usury) käsite viittaa nykyään liiallisen tai vilpilliseen koron perimiseen lainatusta summasta, ja tämä mielikuva on usein päällimmäisenä, kun koronkiskonnasta puhutaan syntinä. Antiikin ajoilta periytyvä keskiaikainen kanoninen oikeus, jonka toimivaltaan kuului kaupallisen toiminnan valvonta, kuitenkin tarkasteli asiaa toisesta näkökulmasta.

Ensinnäkin koronkiskonnan piiriin laskettiin kuuluvaksi kaikki koronotto lainatusta summasta. Eli jokainen alkuperäisen summan arvon ylittävä floriini tai sterling-punta oli jo lähtökohtaisesti vääryydellä hankittu, vaikka lainaehdot olisivat olleetkin meidän näkökulmastamme kohtuulliset.

Toiseksi koronkiskonta ei ollut synti siksi, että siihen liittyi ahneus tai pahantahtoisuus. Koronkiskonta oli synti, koska se oli luonnotonta ja soti suoraan jumalan asettamaa järjestystä vastaan. Käsitys koronkiskonnan luonnottomuudesta perustuu muun muassa Aristoteleen kirjoituksiin, joihin myöhemmin tukeutuivat keskiajan vaikutusvaltaisimmat teologit, kuten Tuomas Akvinolainen ja Vilhelm Occamilainen, kirjoittaessaan tulikiven katkuisia tuomioita koronkiskonnalle. Aristoteles kirjoittaa Politiikka teoksessaan:

”Kaikkein vihatuin rahanhankinnan keino, ja hyvästä syystä, on koronkiskonta, jossa hyöty tulee rahasta itsestään, eikä sen luonnollisesta käytöstä.”

Korko muokkaa asioiden hyvää järjestystä. Se sotkee rahan alkuperäisen käyttötarkoituksen yksinkertaisena vaihdannan välineenä. Pankkiirin saama hyöty korosta ei perustu hänen tekemäänsä työhön, jonka jumala on hänelle asettanut, vaan rahan kykyyn poikia lisää rahaa. Tämä on kirkon mukaan luonnonvastaista. Contro Natura!

Ei ole sattumaa, ettei Dante sijoittanut koronkiskureita Jumalaisessa näytelmässä samaan piiriin varkaitten tai vilpin tekijöiden kanssa, vaan helvetin 7. piiriin sodomiaan syyllistyneiden kanssa. Koronkiskurit ja sodomiaan syyllistyneet jakavat Danten mukaan saman synnin eli luonnon järjestyksen rikkomisen.

Myös maallisen lain täytäntöönpanossa koronkiskontaan suhtauduttiin vakavasti ja koronkiskureita vastaan käydyt oikeudenkäynnit eivät olleet harvinaisia. Koronkiskontalakeja sovellettiin aktiivisesti varsinkin Euroopan kaupankäynnin keskuksissa ja rangaistukset olivat ankaria. Tuomitut menettivät omaisuutensa ja historiasta löytyy esimerkkejä siitä, miten tätä sovellettiin myös silloin, kun syytetty oli jo kuollut. Vuoden 1179 kolmas lateraanikonsiili kielsi koronkiskojilta kristilliset hautajaiset ja myös koronkiskureiden summittaisia teloituksia tapahtui.

Kun ilmapiiri oli tämä, miten pankkitoiminta oli ylipäänsä mahdollista keskiajan ja renessanssin ajan Euroopassa? Miksi lainata rahaa, kun siitä ei saa itse hyötyä? Keinoja kiertää koronkiskontalakeja oli kuitenkin monia. Tässä otamme esimerkiksi, myös Tim Parksin kirjan aiheena olleen, Medicien kuuluisan pankkiirisuvun. Medicit toimivat Firenzessä ja heidän pankkinsa huippuvuodet sijoittuvat 1400-luvulle. Medicien pankkitoiminta ei ollut uraauurtavaa ja he ovatkin jääneet historiaan ennen kaikkea valtiomiehinä, jotka olivat samalla (lopussa hyvin nimellisesti) pankkiireita.

He eivät itse keksineet pankkitoimintaa edistäneitä keksintöjä, kuten kaksinkertaista kirjanpitoa, remburssia tai talletustiliä ja heidän liikevaihtonsa jäi huippuvuosinakin monia muita renessanssipankkeja pienemmäksi. He kuitenkin sovelsivat menestyksekkäästi koronkiskontalakeja kiertäviä konsteja.

Oli useita tapoja kiertää koronoton kieltoa. Yksinkertaisin keino oli alkuperäisen lainasumman merkitsemättä jättäminen tai vääristely. Esimerkiksi todellinen lainasumma oli 30 floriinia, mutta kirjoihin merkittiin 50 floriinin summa piilottamaan koron määrä. Medicien käytetyin keino oli kuitenkin hieman monimutkaisempi sekä hienostuneempi ja siten myös turvallisempi. Tätä kutsutaan ”vaihtosopimukseksi”, jota havainnollistan Tim Parksin teoksessaan antamaa esimerkkiä mukaillen.

Oletetaan, että lontoolainen kauppias tulee Medicien konttoriin Firenzessä ja pyytää 1000 floriinin summaa. Sovitaan, että summa maksetaan takaisin Lontoossa kauppiaan konttorin välityksellä Medicien pankin Lontoon haaralle Sterling-puntina. Tieto rahamäärästä ja ohjeet takaisinperinnästä matkustavat Firenzestä Lontooseen noin kolme kuukautta. Miten tämä hyödyttää Medicejä, jos maksusta ei saa ottaa korkoa? Hyöty tulee valuuttojen kursseista. Floriini on arvokkaampi Firenzessä kuin Lontoossa, joten sanotaan, että 1 floriini on 40 penceä eli 1000 floriinia on 40.000 penceä. Tämä maksusitoumus, joka sisältää siis sidotun valuuttojen välisen suhteen, lähtee kolmen kuukauden matkalleen ja lopulta Lontoossa kauppiaan konttori maksaa Medicien edustajalle 40.000 penceä, kuten sopimuksessa lukee. Nyt Medicien edustaja etsii toisen lontoolaisen kauppiaan, joka tarvitsee 40.000 pencen rahasummaa. Kauppias löytyy ja oletetaan, että hän on aloittamassa liiketoimintaa Italiassa ja tarvitsee rahaa juokseviin kuluihin. Tehdään uusi maksusitoumus, jossa kauppias lupaa maksaa takaisin floriineina Firenzessä 40.000 summan kurssilla 36 penceä floriinilta kolmen kuukauden kuluttua sopimuksen allekirjoittamisesta. Miksi 36 penceä floriinilta? Lontoossa pencet ovat käytännössä aina vahvempia kuin Firenzessä ja maksusitoumukseen merkitään sopimuspaikan, Lontoon, kurssi. Eli kun uuden sopimuksen tehnyt lontoolainen kauppias lopulta maksaa, jälleen kolmen kuukauden jälkeen, sovitun summan Firenzessä, Medicit vastaanottavat 40.000/36=1111 floriinia. Kuuden kuukauden jälkeen Medicit tienasivat 11% ”koron”. Yksinkertaista!

Tämä on oiva esimerkki siitä, miten pankkiirien innovaatiot sääntöjen kiertämiseen eivät rajoitu vain nykyaikaan. Luonnollisesti ”vaihtosopimus” ei ollut riskitön. Valuuttakurssit saattoivat kuitenkin heilahdella, välimatkat olivat pitkiä ja teologit pohtivat oliko käytäntö lopulta kuitenkin koronkiskontaa.

Mielenkiintoisena esimerkkinä asian monimutkaisuudesta on, että teologit lopulta hyväksyivät edellä mainitun muotoisen vaihtosopimuksen, mutta jos sopimus oli niin sanottu ”kuiva vaihto” cambio secco, se tuomittiin koronkiskontana. Tässä Medicien usein käyttämässä keinossa edetään muuten identtisesti, mutta ensimmäinen ja toinen kauppias ovat yksi ja sama henkilö, eli kauppias ja pankkiiri toimivat koko ajan omalla valuutallaan. Cambio secco julistettiin koronkiskonnaksi ja laittomaksi Firenzessä 1429. (Parks 2006, 29-46.)

Asia ei ollut yksinkertainen pankkiireillekaan. Elleivät he harjoittaneet suoranaista kirjojen vääristelyä (jolloin epäselvyyttä teon vääryydestä ei ollut), he usein konsultoivat teologeja varmistaakseen, ettei pankkitoiminta vahingoittanut heidän sielujaan. Tämä mielenkiintoinen ristiveto, rahan ansaitseminen vs. synti, näkyy monen Medici-pankkiirin toiminnassa.

Kuuluisin tapaus on Cosimon De Medicin San Marco projekti. Konsultoituaan Paavi Eugeniusta sielunsa tilasta, Cosimo de Medici lahjoitti 10 000 floriinin (valtava omaisuus) arvoisen summan Firenzen San Marcon luostarin korjaukseen ja toiminnan ylläpitämiseen. Luostariin rakennettiin hänelle oma huone rukoilua varten, jonka oven karmiin kaiverrettiin paavillisen bullan sanat, jossa hänet vapautettiin kaikista synneistä. Kukaan ei halunnut kadotukseen. Toisaalta rahoitukselle oli olemassa houkuttelevat markkinat. Pankkiirien oli tarkoin punnittava riskien ja palkkioiden suhde.  Kirkon tulkinnat koronkiskonnasta tuottivat vaarallisen ympäristön pankkitoiminnalle, jossa pankkiirien oli toimittava äärimmäisen varovaisesti.

Kirjallisuutta:

Koyama Mark 201o Evading the ‘Taint of Usury’: The usury prohibition as a barrier to entry. Explorations in Economic History n. 47,  (4) s. 420–442.

Parks Tim 2005 Medici Money: Banking, Metaphysics and Art in Fifteenth-Century Florence. Lontoo: Profile Books.

Persky Joseph 2007 Retrospectives: From Usury to Interest. The Journal of Economic Perspectives.  n. 21, (1),  s. 227-236.

Strathern Paul 2005 The Medici: Godfathers of the Renaissance. Lontoo: Pimlico, Random House.

 

Advertisements

Merhaba! Hei!

Suomessa ei tervehditä turhaan, vaan hein sanomista säästellään kuin viimeistä lomapäivää vuosilomasta. Pitää tuntea melkoisen hyvin ennen kuin kadulla vastaan tullessa tervehditään. Turkissa asia on melkein päinvastoin ja puolituttuja sekä ystävän ystäviä tervehditään ilman muuta. Kenttätöitä tehdessä on hyvä olla perillä muun muassa paikallisesta tervehtimiskulttuurista, koska siinä väärin toimiminen saattaa pahimmassa tapauksessa sulkea mahdollisuuksia havainnointiin tai haastatteluihin. Itselleni ei onneksi kuitenkaan ole koskaan näin käynyt, vaikka suomalaisen pihin tervehtimiskulttuurin kasvatille turkkilainen tervehtimiskulttuuri voi olla hetkittäin vaikeaa omaksua.

Turkissa on monia sanallisia tapoja tervehtiä. Voidaan esimerkiksi sanoa ”Merhaba, nasılsınız?” eli ”Hei, miten voitte?” tai puhekielisemmin ”Merhaba, naber?” eli ”Hei, mitä uutta?”. Näihin retorisiin kysymyksiin ei usein vastata mitään tai sitten vain esitetään kysyjälle sama kysymys. Myös ”Selâmün aleyküm” tervehtimistä käytetään paljon niin kuin monissa muslimimaissa ympäri maailman. Kun kotiin tulee vieraita, heitä tervehditään sanomalla ”Hoşgeldiniz!” eli ”Tervetuloa!” johon vastataan ”Hoşbulduk!” eli ”Tulin tervetulleeksi!”.

Sanojen kanssa yhtä tärkeää on se, että kotiin tulevia ihmisiä mennään aina ovelle asti tervehtimään, kun he tulevat sisään. En voi olla korostamatta sitä, että vieraita mennään vastaan ovelle, kun he saapuvat. Muistan ensimmäisen kerran, kun vuonna 2006 olin kutsunut kotiini turkkilaisen vieraan ja hän soitti kerrostalon alaovelta minulle pyytääkseen minua avaamaan hänelle oven. Avasin asuntoni oven ja menin olohuoneeseen odottamaan, että hän tulisi sisään. Kun kuulin, että hän astui ovesta sisään, huusin olohuoneesta tervehdyksen ja pyynnön käydä peremmälle. Turkkilainen ystäväni käyttäytyi todella pidättyväisesti, mikä ei ollut hänelle tyypillistä ja ilmoitti pian lähtevänsä. Ihmettelin kovasti tätä ja myöhemmin kävi ilmi, että hän oli pitänyt todella epäkohteliaana sitä, että en ollut odottanut häntä asuntoni ovella, kun hän tuli sisään.

En ole koskaan asunut Turkissa yksin, vaan olen aina jakanut asunnon vähintään kahden ihmisen kanssa. Kun jollekin asuinkumppaneistani on tullut vieraita, on ollut välillä vaikea muistaa, että on todella epäkohteliasta jättäytyä omaan huoneeseen. Vaikka en pitäisi vieraita omina vierairani, olen kuitenkin talon asukas ja on kohteliasta toivottaa heidät tervetulleeksi. Oma kokemukseni on, että turkkilaiset pitävät kotia hyvin, hyvin yksityisenä paikkana ja jos he kokevat olevansa luvatta toisen yksityisessä tilassa, he eivät pysty rentoutumaan. Siksi jokaisen asunnossa asuvan tervetulotoivotus on tärkeää, vaikka tulija olisikin tullut kutsuttuna sisään, koska tämä kertoo sen, että vieraat todella voivat nauttia rauhassa siellä olostaan. Näin ollen ovella tapahtuva tervehtimisrituaali on luvan antaminen sille, että ihminen voi tulla toisen yksityiselle alueelle.

Poskisuudelmia vaihdetaan Turkissa myös, mutta ei aina.  Olen antanut poskisuudelmia siten, että sen jälkeen turkkilainen on ihmetellyt tuttavallista tervehtimistapaani. Ja useammin kuin kerran olen kolauttanut pääni tervehtijän päähän, kun en ole tajunnut kummalta puolelta hän minua suukottaa ensin.

Miehet koskettavat nykyään toistensa ohimoita päillään yleisimmin kuin antavat poskisuudelmia. Vuosia sitten, kun vanhempani vierailivat ensimmäistä kertaa Turkissa luonani, selitin miepuolisille turkkilaisille kavereilleni, että isäni ei ole tottunut siihen, että miehet antavat poskisuudelmia toisilleen. Pelkkä kättely riittäisi. Ystäväni muistivat tämän siihen saakka, kunnes vanhempani olivat lähdössä pois. Hyvästejä jättäessämme yksi ystävistäni kaappasi isäni puolihalaukseen ja suukotti häntä kumallekin poskelle kerran. En muistaa montaa kertaa, milloin olisin nähnyt isäni yhtä hämmentyneenä.

Kymmeneen vuoteen, joina olen turkkilaisen kulttuurin kanssa ollut tekemisissä, mahtuu monenlaisia onnistuneita ja epäonnistuneita tervehdyksiä. Olen kuitenkin selvinnyt kaikesta ja useimmiten onnistun muuntautumaan saidasta tuhlaavaiseksi tervehtijäksi riippuen siitä olenko Suomessa vai Turkissa.

Harhaoppi ja oikea oppi

Lauantaina 8.10. kulttuurihistorioitsija Reima Välimäki puolusti väitöstään myöhäiskeskiajan harhaoppikeskusteluista (Inquisitor Petrus Zwicker, the Waldenses, and the Retheologisation of Heresy in Late Medieval Germany). Aihe on kiinnostava paitsi historiallisesti, myös monesta uskonnontutkimuksen näkökulmasta. Väitöskirjassaan Välimäki kuvaa sitä keskustelua ja prosessia, joka johti katolisessa kirkossa tarkempaan harhaopin määrittelyyn, toisinajattelijoiden tunnistamiseen ja merkitsemiseen sekä sosiaaliseen käsittelemiseen. Siinä missä aiemmin harhaoppiset oli usein käytännössä kuvattu ja leimattu paholaisen palvojiksi, myöhäiskeskiajalla nousi tarve määrittää harhaoppia sen mukaan, mitä eri toimijat vastasivat kysymyksiin opista, uskosta ja “Jumalan lain” noudattamisesta. Tämä kaikki tapahtui, kuten Välimäki väittää, laajemmassa asiayhteydessä, johon kuului läntisen kirkon suuri skisma ja tarve yhdistää hajaantunut kirkko. Välimäki kuvaa harhaoppikeskusteluja ja inkvisition toimintaa sekä oikeudenkäyntejä termillä harhaopin uudelleenteologisoiminen (retheologisation of heresy).

Aihepiiri, jota Välimäki väitöskirjassaan käsittelee, on mielenkiintoinen. Myöhäiskeskiajalla harhaopin ja harhaoppisten paikantaminen selkeisiin rajoihin hahmotti selkeämmät rajat myös kirkolliselle identiteetille. Inkvisition ja inkvisiittorien tavoitteena ei ollut vain erimielisten tuomitseminen, vaan myös heidän paimentamisensa takaisin kirkon valtaapitävien hyväksymiin käsityksiin, toisin sanoen käännyttäminen. Jos he onnistuisivat tässä valdesilaisten kohdalla, se merkitsisi vahvempaa kirkkoa, joka seuraisi yhtä johtoa ja samaa tulkintaa Raamatusta.

Harhaoppisuus on valtaa käyttävä määritelmä asemasta, jonka yhteisö tai yksilö tulkitsee yhteisön yhteyttä ja integriteettiä uhkaamaan ja vaikuttaamaan kykeneväksi sekä ei-sanktifioiduksi. Kristinuskon piirissä harhaoppi-termillä on pitkä historia. Lähtökohdiltaan harhaoppista merkitsevä sana on lainattu kreikan sanasta hairesis (valinta, koulukunta, puolue) ja verbistä haireo (valita tai suosia toisen kustannuksella). Sitä käytettiin ensimmäisellä vuosisadalla esimerkiksi juutalaisista koulukunnista ja puolueista (kuten farisealaiset tai saddukealaiset) ja toiselta vuosisadalta lähtien uskonnollisesta eroavuudesta ja “virheellisestä” opista. Neljännelle vuosisadalle tultaessa termiä käytettiin kirkolliskokousten käsittelemistä valtavirtaa haastavista eri uskonnollisista liikkeistä. Latinaksi termi taipui muotoon haeresis. Rooman valtakunnan valtauskonnoksi nouseva kristinusko määritteli siis osana institutionalisoitumisprosessiaan omaa identiteettiään rajaamalla ulkopuolelle toiset koulukunnat, heresiat.

Jos Välimäen tutkimusta on uskominen – enkä näe syytä väittää toista -, voidaan ajatella, että harhaoppisuus-väitteen yleinen käyttö oli 300-400-lukujen kirkolliskokousten jälkeisenä aikana muuttunut oppikeskustelujen määrittelemästä eriseuraisuudesta yleiseksi tradition vastaiseksi leimaamistermiksi. Harhaoppinen oli tradition vastainen, eli henkilö, joka ei tehnyt kuten “me” ja oli ensisijaisesti erilainen, tradition rikkoja. Opin ja uskon sijaan teot olivat myös inkvisiittoreiden ensisijaisena tähtäimenä 1200-luvulla. Myöhäiskeskiajalla läntinen kirkko oli poliittisista syistä hajautunut, jolloin tarve määritellä yhteisön rajat oli oleellinen. Myös historialtaan eriseuraiset voitiin samalla rajata yhteisön sisäpuolelle, jos heidän oppinsa ja henkilökohtaiset uskomuksensa olisivat samoissa rajoissa. Välimäen mukaan inkvisiittori Petrus Zwickerin toiminta poikkesi monien aikalaisten käytännöistä. Osa inkvisiittoreista ja kriitikoista keskittyi esimerkiksi valdesilaisten pappikritiikkiin ja siten kirkon auktoriteetin kieltämiseen, tai turvautuivat demonisoimaan valdesilaisia. Zwicker pyrki näyttämään, että katolinen usko perustui Raamattuun, ja siten osoittamaan, että valdesilaiset poikkesivat kirkon opista ja kultista, koska näiden näkemykset eivät saaneet tukea raamattu-tulkinnasta. Näin hän itse asiassa lähestyi kysymystä valdesilaisten omilla aseilla, raamattukeskeisyydellä tradition sijaan. Samalla hän rakensi katolista identiteettiä käytännössä ainoalla läntistä kirkkoa sillä hetkellä enää yhdistävällä tekijällä, Raamatulla. Kirkon sosiaaliset ja moraaliset ongelmat eivät poistuneet teologisen aseen teroittamisella. Mutta Zwickerin toiminta osoittaa, miten uskonnolliset toimijat ja yhteisöt reagoivat ja vastaavat olosuhteiden haasteisiin ja vahvistavat sosiaalista identiteettiä tarkentamalla yhteisön rajoja, etenkin määrittämällä mitä he eivät mielestään ole.

Teknisesti harhaopin vastakohta on oikea oppi. Käytännössä harhaoppisuus, hereettisyys, on vastakohta samanmielisyydelle ja leima uhkaavalle, vaikutusvaltaiselle erilaisuudelle. Suomenkielinen termi harhaoppi voi antaa väärän kuvan ilmiöstä, joka sosiologisesti tarkasteltuna on yhteydessä muuhunkin kuin oppikysymyksiin. Kritiikki kohdistuu esimerkiksi tekoihin, valtapyrkimyksiin, tai dogmaattisiin kysymyksiin sen mukaan, mikä vastapuolessa koetaan oleelliseksi ja mikä koettelee yhteisön omia rajoja kussakin historiallisessa ympäristössä ja tilanteessa. Harhaoppisuus-termi nostetaan käyttöön tilanteessa, jossa erilainen koulukunta koettelee pyhinä pidettyjä rajoja, oli kyseessä sitten organisaatiorakenne, rituaaliperinne, tai kysymys Jumalan luonnosta.

Uskontotieteellisestä näkökulmasta ei ole oikeaa tai väärää oppia. Sen sijaan on sosiaalista valtajärjestystä tukevia näkemyksiä ja sitä kritisoivia ja horjuttavia näkemyksiä maailmasta ja todellisuudesta, joita uskonnollisissa yhteisöissä arvioidaan kussakin historiallis-sosiaalisessa olosuhteessa. Sosiaalista identiteetiä rakennetaan määrittämällä sekä mitä “me olemme” että mitä “he ovat”. Yhteinen vihollinen ja vastapuoli vahvistaa heikkoa identiteettiä. Valdesilaiset olivat hajanainen ryhmä, mutta heidän määrittelemisensä teologisin ja Raamattu-perustein rakensi (osittain kuvitteellisen) otollisen vastapuolen, joka samalla määritti roomalais-katolista identiteettiä silloin, kun sitä tarvittiin kipeästi. Oikeaoppisuus on tästä näkökulmasta ensisijaisesti yhteisön yhtenäisyyttä ja yhteistä identiteettiä rakentava strategia. Samalla se on vallankäyttöä suhteessa toisinajattelijoihin. Se, miten yhteisö kohtelee toisinajattelijoita, kertoo paitsi identiteetin rakentamisesta, myös vallankäytöstä. Valtaa voidaan käyttää niin hajottavasti kuin yhdistävästi. Usein se tarkoittaa molempia.

Haluatko väitöskirjatutkijaksi? Pohdi ainakin näitä asioita

”Rohkeus on mieleesi Crom, joten suo minulle yksi pyyntö. Suo minulle apurahaa! Ja jos et kuuntele, niin painu helvettiin!”

– Akateeminen mukaelma rukouksesta elokuvassa Conan: Barbaari (1982)

dsc_0848_20161005170103135Tässä kirjoituksessa kerron yhden henkilön kokemuksia ja näkemyksiä väitöskirjatutkijan työstä. Ne eivät edusta mitään muuta tahoa, mutta peilaavat kylläkin myös monen kollegan tuntemuksia.

Näinä aikoina aloittelevia tutkijoita ei voi syyttää rohkeuden puutteesta. Kuten moni on varmasti huomannut, ura yliopistossa ei ole se kaikkein turvallisin valinta. Tämä on sääli, koska tieteellisen tutkimuksen teko itsessään on tärkeää ja parhaimmillaan todella mukavaa ja mielenkiintoista.

Taloudellinen turvallisuus tarkoittaa ainakin kahta asiaa: tulojen riittävyyttä ja rahankäytön suunnittelun mahdollistavaa jatkuvuutta. Apurahatutkijan ura ei tarjoa usein kumpaakaan. Tulot jäävät monelle liian pieniksi ja ne voivat katketa nopeasti. Akateeminen köyhyys on nykytilanteessa lähes jokaiselle tuoreelle tutkijalle tuttu asia, ja toistuva apurahan haku on jatkuvaa taistelua elantonsa eteen. Kuten Anna Haapalainen blogikirjoituksessaan luonnehti, apurahatutkija joutuu hakemaan omaa ammattiaan ikään kuin uudestaan ja uudestaan, teletappien neuvoa seuraten. Samalla joutuu kilpailemaan ystäviään vastaan, mikä on se viimeinen kirsikka tunkion päällä. Minä olen etuoikeutettu, koska oman tutkijayhteisöni ilmapiiri on kannustava ja solidaarinen. Lisäksi olen saanut tutkimuksen tekemiseen ja apurahojen hakemiseen jatkuvaa tukea ohjaajiltani.

Tilanteen ollessa näin synkkä ei voi olla miettimättä, että kuka ihme Suomessa viitsii tieteellistä tutkimusta tulevina vuosikymmeninä takoa. Toivottavasti joku viitsii. Rohkenen veikata, että yliopistoon eksyisi nykyistäkin enemmän lahjakkaita ja omistautuneita ihmisiä, mikäli tutkijan ura lakkaisi olemasta synonyymi jonkinasteisen köyhyyden kanssa. Nyt yhä useampi tutkija on jättäytymässä leikistä pois, koska ei yksinkertaisesti jaksa päättymätöntä epävarmuutta.

Onko tutkijuus sitten kutsumus? Oma näkemykseni on, että ei ole. Kutsumusretoriikkaa tulee vastustaa, vaikka onkin varmasti niin, että moni päätyy myös taloudellisesti kannattamattomille aloille, koska vaakakupissa painavat muut asiat. Näin on myös omalla kohdallani, eikä tämä ei ole sinällään huono asia. Puhe kutsumuksesta on kuitenkin viime kädessä tieteellisesti kestämätöntä puhetta, joka auttaa lähinnä legitimoimaan sen näkemyksen, että sairaanhoitajien ja tutkijoiden ei tarvitse tienata erityisen paljoa.

Sen sjaan on ensiarvoisen tärkeää, että tutkijat kutsuvat väitöskirjan tekemistä työksi alusta alkaen.

Oman alani väitöstutkijoita rahoittavia tahoja on noin 10-15, koostuen pääasiassa yksityisistä säätiöistä. Kuten Haapalainen jo elävästi kuvasi, hakemusten menemiseen menee rutkasti aikaa, eikä tämä työ välttämättä tuota tulosta. Apurahahakemus on tavallisesti paljon työläämpi kuin työhakemus.

Pisin saamani apurahakausi on ollut 8 kuukautta, muut tätä lyhyempiä. Näistä palasista on toimeentuloni koostunut vuodesta 2014 alkaen, ja olen luonnollisesti niistä hyvin kiitollinen. Yleensä ensimmäisen apurahan saaminen on kaikkein hankalinta, kun hakemisen salatiedettä ja hakujärjestelmien ja säätiöiden alakulttuuria vasta opetellaan. Kohtalon sormi voi toki tukkia rahahanan myös kesken parhaimman tutkimusputken. Kyseinen sormi voi sormeilla elantoasi aivan milloin tahansa.

Aika monen apurahatutkijan tärkein turvaverkko on, ei suinkaan valtio tai yhteiskunta, vaan vakavaraisempi puoliso. Olipa ihmisten pariutuminen miten hellyttävää tahansa, on tämä aika lannistava tieto. Kun kerran tv-ohjelma Ensitreffit alttarilla on jo tuonut järjestetyt avioliitot takaisin suomalaisten arkeen, ehkäpä olisi tilaa myös konseptille, jossa nuoret tutkijat pääsevät paritumaan haluamallaan tavalla vaikkapa sosiaalityöntekijöiden kanssa.

Vitsailut sikseen, koska pankissa ne ovat vähissä: puolison rahat eivät yleensä kaiken maailman Wahlrooseille riitä. Itse en edes suunnittele hakevani mitään asuntolainan kaltaistakaan vielä moneen, moneen vuoteen, jos sittenkään.

Kahden aikuisen kokoisesta taloudesta ei ole ollut ainakaan haittaa, kun nuoren tutkijan vaatimattomien tulojen pitäisi riittää. Sen sijaan perheellisillä tutkijoilla on varmasti ankeampaa talouspuolella. Saati heillä, jotka ovat virittyneitä vähän keskiluokkaisempaan arkeen.

Apurahan saaminen ei muodosta työsuhdetta mihinkään, joten työntekijän oikeudet ja mahdolliset edut loistavat myös enimmäkseen poissaolollaan. Jos lasin haluaa nähdä puoliksi täytenä, niin apurahatutkijalta puuttuvat myös työntekijän velvollisuudet. Väitöskirjan tekeminen itsessään muodostaa kuitenkin affiliaation johonkin yliopistoon. Jos ylipisto on järjestänyt apurahatutkijalle työhuoneen tai työpisteen, niin toisinaan on tapana, että apurahatutkija pitää yksittäisiä ilmaisia luentoja eräänlaisena vastapalveluksena – vaikka tähän ei tietysti mitään velvollisuutta olekaan. (Ks. Tiina Mahlamäen kirjoitus akateemisesta lahjataloudesta.)

Palkattuun satunnaiseen tuntiopetukseen tarjoutuu monelle jatko-opiskelijalle mahdollisuus, ja pestin vastaanottaminen on järkevää ainakin kolmesta syystä: lisätulot, opetuskokemus ja cv:n kasvattaminen. Opetus ja varsinkin opetuksen suunnittelu vievät kuitenkin paljon aikaa. Opetuksen suunnittelusta ei myöskään makseta, kuten ei tenttien tai esseiden korjaamisesta tai opiskelijoiden ohjaamisestakaan. Päätavoite, eli tutkimuksen tekeminen, täytyykin yrittää pitää kirkkaana mielessä ja kalendaarisessa priorisoinnissa korkealla.

Jos ilmaistyötä on kertymässä satunnaista enemmän, siitä tulee kieltäytyä. Tutkijoiden tekemä ilmaistyö vahingoittaa kaikkia tutkijoita, eikä se ole mitenkään vain apurahatutkijoiden piina. Omalla kohdallani en ole kokenut, että ilmaistyötä olisi vaadittu sopimattoman paljon. Mahdollisuuksia tähän on kuitenkin ollut paljon.

Väitöskirjan tekeminen muistuttaa hiukan gradun tekemistä, mutta kyseessä on aivan eri tasolla arvioitu ja laajuudeltaan paljon isompi kirjallinen työ. Carol Kiriakos ja Kimmo Svinhufvud toteavat Tohtoritakuu -kirjassaan, että väitöskirja on niille, jotka eivät saaneet gradusta tarpeekseen. Toisin kuin gradua, väitöskirjaa arvioidaan yleisten tieteellisten periaatteiden mukaisesti ilman pehmusteita. Työtä ei pidä mytologisoida, eikä magnum opus ole kovinkaan suositeltava tavoite, mutta varsin korkeat vaatimukset ja odotukset on silti tiedostettava.

Väitöskirja vaatii ennen kaikkea pitkäjänteisyyttä, sillä tieteen tekeminen on hidasta. Kuten muutkin kirjat, väitöskirja syntyy vain kirjoittamalla. Kirjoittaminen taas pitää sisällään kirjoittamisprosessin, johon puolestaan sisältyy palautteen vastaanottamista ja tekstin jatkuvaa paremmaksi muokkaamista.

Jotkut saattavat kokea väitöskirjan tekemisen myös yksinäisenä, koska perinteinen, aamuisin kohdattava työyhteisö ei ole siihen väistämättä kuuluva itsestäänselvyys. Mahdollinen yliopistolla tai kirjastolla sijaitseva työpiste, sekä säännölliset tapaamiset samassa veneessä olevien kanssa auttavat soutamaan yhteisöllisemmille vesille.

Väitöskirjatyö on kokonaisuutena niin iso ja vaivalloinen, että aiheen valinnan täytyy osua nappiin. En suosittele päätäntävallan luovuttamista muiden käsiin, vaan väitöskirjan aihe kannattaa etsiä itsenäisesti ja huolellisesti. Juuri itselle sopivan aiheen purkaminen läpikotaisinhan on parhaimmillaan mahtavaa.

Aihevalinnassa tärkeintä on oma mielenkiinto, mutta on tietysti järkiperäistä pohtia myös sitä, että mistä rahoittajat ovat mahdollisesti kiinnostuneita. Yhteiskunnallisesti polttavat teemat ovat yleensä hyviä. Hyvä esimerkki uskontotieteen alalta on se, että siinä missä maahanmuuttajien islamia käsittelevää tutkimusta on varsin paljon – mikä on hieno asia – maahanmuuttajien kristinuskoa tarkastelevaa tutkimusta on melko vähän. Sillä, että tavanomaisena 2000-luvun vuonna kristittyjen osuus maahanmuuttajista on noin 50%, ei ole niin paljoa merkitystä kuin sillä, että kyseinen ryhmä on julkisuudessa lähes tuntematon. On siis vaikeampaa perustella rahoittajille, että miksi sitä pitäisi tutkia.

Toivottavasti en tällä kirjoituksella pelotellut ketään tarpeettomasti pois väitöskirjahaaveiden luota, mutta samalla kuitenkin toivon, että kukaan ei ryhdy tutkijaksi virheellisin odotuksin. Jokaisella työllä on plussia ja miinuksia, ja täysin taloudellisesti varmat vaihtoehdot alkavat olla yhä harvinaisempia. Kaikesta valittelusta huolimatta en kadu uravalintaani – ainakaan vielä.