Pyhiinvaellus uskoon, kotiseutuun ja historiaan

FT Teemu T. Mantsinen
FM, YTM Jere Kyyrö

– 

Airojen tasainen tanssi tyynen järven pinnalla saa rytminsä takanamme kuuluvasta laulusta. Edessämme, auringonlaskun värejä vasten, piirtyy tummana peräsintä pitävän papin hahmo. Pimenevän illan usva vyöryy kaislikoista kohti venettä ja soutajia, kietoen pyhiinvaeltajat korven keskellä syleilyynsä. Olemme matkalla vanhasta kalmistosta kohti kirkon rantaa. Ympäristön koruttomuus ja laulajien moniääninen haikea rukous rauhoittavat ja hiljentävät seurueen. Pitkän päivän ristisaatto on kohta ohi, mutta mieli jää menneeseen, seesteisenä ja levänneenä – vaikka jalkoja hieman kolottaakin. Matka on silti vasta puolessa välissä. Entisen Korpiselän pitäjän alueen juhlat ja ristisaatot huipentuvat tänäkin vuonna Korpiselän entiseen kirkonkylään tehtävään matkaan.

 –

IMG_0635

Veneristisaatto Öllölänjärvellä. Kuva: Teemu T. Mantsinen

 –

Osallistuimme 5−7.8.2016 Vaara-Karjalan, entisen Raja-Karjalan alueen ortodoksisiin juhliin. Tarkoituksemme oli tutkia ja dokumentoida paikallisia perinteitä, osallistuvan havainnoinnin keinoin. Vastaanotto oli ystävällinen ja lämmin. Heti alusta lähtien tunsimme olevan kuin oman kylän keskellä.

 –

Toinen maailmansota rikkoi Korpiselän pitäjän kahtia. Suomen puolelle jäi kolme kylää ja puolet Korpijärvestä. Toinen puoli järvestä ja Korpiselän kirkonkylä (ja useat kylät) jäivät Venäjän puolelle. Pääsy kirkonkylään oli mahdotonta noin 50 vuotta, koska se sijaitsee rajavyöhykkeellä. Suomen puolelle jääneet kylät piti yhdistää muuhun maahan uusilla teillä. Evakot erotettiin kotimaisemistaan; vain tynkä-pitäjän asukkaat jäivät paikoilleen, rakentaen uudet pyhäköt ja perinteet vanhojen pohjalle.

 –

Elokuun alussa, joka vuosi, Karjalassa, rajan tuntumassa, järjestetään praasniekka eli temppelijuhla Saarivaaran tsasounan pystyttämisen päivänä, ristisaatto Saarivaaran kylästä Hoilolan kylään ja veneristisaatto Hoilolan kylästä Öllölän kylän Pörtsämön kalmistoon sekä ristisaatto Suomen puolelta entiseen Korpiselän kirkonkylään Venäjän puolelle. Perinteet ovat jo täysikäisiä – Saarivaaran-Hoilolan ristisaatto jo 35 vuotta ja Korpiselän ristisaattokin yli 20 vuotta.

 –

 –

Seudun kahdella ristisaattopäivällä on selkeitä eroavuuksia, mutta myös samankaltaisuuksia. Molemmat ovat lähtökohtaisesti uskonnollisia ristisaattoja. Venäjän rajavyöhykkeellä sijaitsevalle entiselle kirkonkylälle, sen kirkolle ja hautausmaille, ei tavallinen kotiseutumatkailu olisikaan mahdollista. Molemmissa ristisaatoissa vieraillaan vanhoissa kalmistoissa, joihin on haudattu useimpien osallistujien sukua menneinä vuosikymmeninä ja vuosisatoina. Ortodoksiset papit ohjaavat ja rytmittävät seurueiden ja rituaalien kulkua.

 –

 –

Rajaseudun ristisaatot kulkevat useiden osallistujien sukujen vanhoilla asuinseuduilla. Tämä on vielä selkeämpää Korpiselkään suuntautuvassa matkassa, joka vetää puoleensa myös niitä, joille eksplisiittinen uskonnollisuus ei ole osallistumisen ensisijainen motiivi. Saarivaaran-Hoilolan-Öllölän ristisaattoihin puolestaan osallistuu myös niitä, joilla ei ole henkilökohtaista sidettä ympäröivään maastoon, vain halu kokea tapahtuma ja harjoittaa omaa uskontoaan. Ortodoksisuuden kokemuksellisuus nouseekin esiin keskusteluissa. Meille usein esitetty kysymys on “onko tämä ensimmäinen kertasi ristisaatossa?” jonka jälkeen kysytään “millainen kokemus tämä on ollut?”

 –

 –

Korpiselän kotiseutumatkailijoiden matkassa on  silti uskonnonkaltaisia elementtejä. He etsivät kosketusta menneeseen, aikaan ja (yleensä) menneiden sukupolvien muistoihin, paikan ja pienten materiaalisten vihjeiden kautta. Rajan erottama maisema on pyhä, “meidän maatamme”, jotain enemmän kuin vain fyysinen sijainti. Myös heidän matkansa voidaan nähdä pyhiinvaelluksena. He matkaavat rajan tuolle puolelle, samalla tuttuun ja tuntemattomaan maisemaan, johon he tuntevat kuuluvansa, mutta joka silti pyrkii karkaamaan heidän käsiensä ulottumattomiin.

 –

Ensimmäinen ristisaatto on olennaisesti sidottu Saarivaaran praasniekkaan (temppelijuhla, ven. juhlaa tarkoittavasta sanasta prasdnik), mikä antaa ristisaatolle taustan ja sitoo sen juhlapäivän menoihin. Edellisen illan vigilia, aamun liturgia ja vedenpyhitys tuovat yhteen paikalliset ja uskonnolliseen yhteisöön kuuluvat, yhteiseen juhlaan ja ponnistukseen. Ruokailun jälkeen jumalanpalvelus jatkuu kävellen, ristisaatolla, pyhiinvaelluksella. Vaikka mukana on vieraita kauempaakin, tunnelma on kuin kyläyhteisön seuroissa: läheinen ja välitön. Intiimi tunnelma tiivistyy illan hämärtyessä Pörtsämön kalmistossa kynttilöiden valaistessa grobun, hautarakennuksen, ympärillä toimitettavaa panihidaa, rukouspalvelua vainajille.

 –

 –

Seuraavan päivän toimitukset alkavat Hoilolan kirkolla liturgialla. Osallistujat saapuvat hiljalleen kirkkoon ja sen ympärille, osa hieman hakien paikkaansa oudossa ympäristössä. Toisin kuin edellisenä päivänä, läheskään kaikki eivät ole ortodokseja. Tämän vuoksi kulttuuriset tavat eivät ole tuttuja, eikä käyttäytyminen ole niihin automaattisesti suhteutettua. Käytännössä kaikilla osallistujilla on samankaltainen sukuyhteys maisemaan, mikä yhdistää joukkoa. Silti se on hajanaisempi ryhmä kuin edellisen päivän pyhiinvaellusjoukko – eräänlainen kuviteltu yhteisö, joka elää diasporassa esivanhempiensa mailta. Heidän yhteyttään symboloi Korpiselän ortodoksinen kirkko, joka on vielä osittain pystyssä (toinen kupoli on romahtanut ja osa lattiasta lahonnut).

 –

 –

Saarivaaran-Hoilolan-Öllölän ristisaatot kulkevat korven keskellä. Havupuut ja paikoittaiset Karjalan koivikot reunustavat tietä, jolla pyhiinvaeltajat kulkevat. Pienen tauon ja ehtoopalveluksen jälkeen he matkaavat veneellä kapeaa Öllölänjärveä kohti Pörtsämön kalmistoa, rantojen ja metsien noustessa lähellä ja reunustaen saattueen matkaa. Pörtsämön kalmistossa korkeat männyt kaartuvat pylväiden lailla panihidaa suorittavan papin ja pyhiinvaeltajajoukon ylle. Koko matka taitetaan yhtenäisessä korpimaastossa, joka korostaa monien laulujen sanoja (“pyhä Jumala, pyhä kuolematon, armahda meitä”).

 –

 –

Korpiselän ristisaattoa sen sijaan leimaa rajojen ylitys ja tästä johtuva rikotun maaston tunnelma, jota korostaa heinikoitunut tie ja risukoitunut ympäristö. Se edelleen vahvistaa kuvitteellisen yhteisön hajautettua identiteettiä. Pappien rituaalit ja rituaaliekspertteinä toimiminen pyrkii sitomaan tätä hajanaista ryhmää, rajavartijoiden valvovien silmien alla. Vanhan kirkonkylän rakennukset, ortodoksista kirkkoa lukuunottamatta, on tuhottu vuosikymmeniä sitten. Vain kivijalat metsässä kertovat menneestä. Hautausmaiden rautaristit on katkottu, puuristit kadonneet ja vain muutama hautakivi on jäljellä.

 –

 –

Menneisyys nousee esiin matkallamme eri tavoin, ja sen merkitys on tärkeä rituaaliyhteisöjen muodostumisen kannalta. Yhtäältä saarivaaralaisen paikallisyhteisön ollessa koolla kirkkokahveilla muistellaan tsasounan (1976) ja nuorisoseuraintalon (1917) rakentamista ja vaikeita aikoja kylällä, toisaalta kuoron esittäessä Karjalan kunnaita mielikuvat siirtyvät imaginaariseen karjalaisten yhteisöön ja rajantakaiseen menneisyyteen. Korpiselälle lähtöä odotellessa ihmiset puhuvat yhteisistä tuttavuuksistaan ja sukulaisistaan ja muistelevat aiempia käyntejään rajan takana. Muistelu tuo ihmiset yhteen.

 –

Maiseman muisti on tärkeässä osassa molempia pyhiinvaelluksia. Matkat liittävät osallistujat perinteeseen, kokemiseen, yhteiseen muistiin elämän jatkuvasta virrasta ja jostain yksilöitä suuremmasta ja laajemmasta toiseudesta. Korpiselän lähestyessä maastosta aletaan hakea tuttuja paikkoja. Vanhalle hautausmaalle päästessä ristisaaton yhdistämä kulkue alkaa hajaantua: osaa väestä kiinnostavat enemmän omien sukulaisten hautojen etsintä. Uskonnollisen pyhiinvaelluksen päämäärät, pyhäköt ja hautausmaat, kertovat menneiden sukupolvien perinnöstä ja yhdessä rukouslaulujen kanssa sekä kehottavat muistamaan että ylläpitävät muistoa (“olkoon iäti muistetut”). Kotiseudun motivoima pyhiinvaellus elää maisemasta, johon osallistujat pyrkivät liittymään resitoimalla muistoja menneestä.

 –

Uskontoantropologisesta näkökulmasta tutkimamme ja kokemamme ristisaatot ovat sekä todellisten että kuviteltujen yhteisöjen keino liittyä vuosisataiseen muistiin ja sen toiseuteen, niin uskonnolliseen kuin fyysiseen. Tilapäinen yhteisö muodostuu ihmisistä, joiden osallistumiselle saattaa olla erilaiset motiivit (hengellinen, elämyksellinen, lohdun hakeminen, kotiseutunostalgia), jotka useimmiten sattuvat yhteen, ja välillä taas erkanevat. Jaettu ja koettu muisti kokoaa yhteen pyhiinvaeltajat läheltä ja kaukaa. Kun juhlat ja ristisaatot ovat ohi, maisemat jäävät paikoilleen, valmiina herättämään muistin eloon myös seuraavilla kerroilla.

 –

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Korpiselän ortodoksinen kirkko. Kuva: Jere Kyyrö

Kiitos: Joensuun ortodoksiselle seurakunnalle ja mukana olleille papeille, Korpiselän pitäjäseuralle ja Korpiselkä-seuralle sekä kaikille vastuuhenkilöille ja osallistujille.

 –

Tutkimus tullaan myöhemmin julkaisemaan pidempänä artikkelina.

Advertisements

Keskiajalta ISIS:iin ja takaisin: uskontoon liitettyjen ilmiöiden selittämisestä

Vatican_City_flag_from_Urbanian_University_in_Rome_Italy_on_March_12_2015_Credit_Bohumil_Petrik_CNA_7_29_15Koulussa opetettiin, että katolinen kirkko jakaantui keskiajalla itäiseksi ja läntiseksi kirkoksi nk. filioque-asiaa koskevan erimielisyyden vuoksi. Erossa oli siis tämän kertomuksen mukaan kyse ennen kaikkea opillisesta kiistasta: Nikean uskontunnustuksen sanamuodosta liittyen Jumalan luonteeseen.

Myöhemmin tajusin, että pelkkä oppiin liittyvä sanamuoto ei mitenkään voi selittää satoja vuosia maailmanpolitiikkaa. Pitkälliseen erkaantumisprosessiin vaikuttivat suuresti myös valtapoliittiset asetelmat. Kysymykset kristillisen maailman ykköskaupungista ja johtajan sijainnista olivat olleet tapetilla jo satoja vuosia. Aikojen saatossa itäinen ja läntinen perinne kehittyivät kulttuurisesti omiin suuntiinsa, ja eron virallistaminen molemminpuolisella kirkonkirouksen julistamisella v. 1054 oli vain yksi tämän jatkumon vaiheista. Jopa näiden kuuluisien anateemojen taustalla vaikutti tuore turvallisuuskriisi: normannien Etelä-Italian valloitus ja paavin epäonnistunut sotaretki heitä vastaan.

Olen kuitenkin itse keskittynyt historian sijasta nykyaikaan. Tässä blogitekstissä minua kiinnostaa varsinaisen menneisyyden tarkastelun sijasta pohtia sitä, että miksi historiallisten tai yhtä lailla päivänpolttavien ilmiöiden selittämisessä usein painotetaan juuri opillisia tekijöitä. Tämä tapahtuu monesti muiden elementtien kustannuksella. Ilmiö on ongelmallinen ja melko yleinen.

Eräitä Irakin ja Syyrian alueita hallitseva ISIS on lähivuosina herättänyt kauhua brutaaleilla toimillaan. Aihetta ovat kommentoineet lukuisat kirjoittajat, ja itsekin mediavaikuttamisessa kyvykäs järjestö kerää pelkällä nimellään huomiota uutisen kuin uutisen yhteydessä. Yksi suuren näkyvyyden kommentaareista on ollut toimittaja Graeme Woodin The Atlantic -lehdessä maaliskuussa 2015 julkaistu teksti: “What ISIS Really Wants”.

ISIS:in kiisteltyä islamilaisuutta Wood luonnehtii näin (tämä ja muut sitaattien käännökset omiani):

Tosiasia on, että ISIS on islamilainen. Todella islamilainen. On totta, että järjestö on houkutellut psykopaatteja ja seikkailunhaluisia ihmisiä Lähi-idän ja Euroopan tyytymättömien väestönosien joukosta. Silti se uskonto, jota järjestön kiihkeimmät seuraajat saarnaavat, pohjaa johdonmukaiseen ja jopa oppineeseen islamin tulkintaan. (…) Meidän tulee tutustua ISIS:in älylliseen genealogiaan, mikäli emme halua vahvistaa sitä,  vaan edesauttaa sen ylitsepursuavan intohimon itsetuhoa.

En lähde mukaan varsinaiseen väittelyyn ISIS:in islamilaisuudesta siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä on pohjimmiltaan enemmän uskonnollinen kuin tieteellinen kysymys. Empiirisen tutkimuksen avulla ei voida suoraan vastata normatiiviseen kysymykseen siitä, toteuttaako ISIS “aitoa islamia” vai ei. Tämän sijasta kiinnitän huomiota Woodin muihin väitteisiin ja tämän valitsemiin sanamuotoihin ja esimerkkeihin.

Wood kirjoittaa seuraavasti pohtiessaan ISIS:in ja islamin suhdetta:

Muslimit voivat väittää, että orjuus ei ole oikeutettua nyt, ja että ristiinnaulitseminen on väärin tässä ajassa. Monet sanovat juuri näin. He eivät voi kuitenkaan tuomita orjuutta tai ristiinnaulitsemista olematta ristiriidassa Koraanin ja profeetan esimerkin kanssa.

Toistamiseen totean, että ei ole tieteilijän tehtävä tuottaa uskonnollista tulkintaa. Sen sijaan huomautan, että Wood ei näytä ymmärtävän tekstin tulkinnan merkitystä itsessään. Fundamentalistijärjestöä kritisoiva toimittaja käytännössä allekirjoittaa fundamentalistisen tulkinnan periaatteen, jonka mukaan pyhistä teksteistä voi yksinkertaisesti tarkistaa, että miten tulee “islamin mukaan” toimia vaikkapa orjuuden tai kuolemantuomion suhteen. Hän näyttää ajattelevan, että tekstien historiallisista konteksteista, arabian kielen muutoksista 1400:n vuoden aikana tai tulkintoihin liittyvistä tosimaailman erimielisyyksistä ei tarvitse välittää, koska Koraani ja Hadith:it puhuvat puolestaan.

Tosiasiassa fundamentalistinen lukija on kuin kuka tahansa muu lukija: hän lukee tekstiä omista lähtökohdistaan ja aina tietyn tulkinta-aparaatin läpi. Ellei näin olisi ja teksti itse todella puhuisi puolestaan, fundamentalististen ryhmien välillä tuskin olisi nykyisiä tulkinnallisia erimielisyyksiä. Pyhät tekstit väittävät asioita aina jonkun mielestä, ja objektiivisen lukijan roolin on mahdoton astua. Teksteillä ei toki voida sosiaalisesti menestyksekkäästi perustella aivan mitä tahansa ja ne asettavat tulkinnoille tiettyjä suuntaviivoja, mutta itse tulkintojen suuri kirjo tekstien joustavuuden myötä on empiirinen fakta.

Viimeinen lainaus Wood:in tekstistä tarjoaa kiintoisan paluun Euroopan historiaan:

Euroopan uskonsodista on satoja vuosia, ja lukuisia ihmisiä ei enää kuole arkaaisten teologisten erimielisyyksien vuoksi. Ehkäpä juuri tästä johtuu lännen epäilevä tai kiistävä asenne ISIS:in teologiaa ja käytäntöjä koskevien uutisten suhteen.

Wood siis esittää, että koska Euroopan reformaatioon liittyneiden sotien – joita on tavattu nimittää uskonsodiksi – päättymisestä on aikaa, länsimaisissa mielikuvissa teologisiin mielipiteisiin pohjaava väkivalta ei enää tunnu ajankohtaiselta ja näin todelliselta ilmiöltä. Kuitenkin nämä uskonsodat ovat taas käypä esimerkki sarjasta konflikteja, joita ei voida palauttaa vain teologisiin erimielisyyksiin, vaikka ne tällä tavalla usein esitetäänkin. Kuten aiemmin mainitun kirkkojen erkaantumisen kohdalla, myös nk. uskonsotien taustalla piilivät kansainväliset ja paikalliset poliittiset jännitteet, sekä hallitsijoiden valtakamppailut.

Nämä kolme lainausta tuovat esiin, miten mieltynyt Wood on opilliseen selittämiseen. Hänestä ISIS:iä ymmärtää parhaiten tutustumalla sen opillisiin perusteisiin. Tätä linjaa mukailevat myös hänen valitsemansa haastateltavat. En kiistä, etteikö ISIS:in jäsenten näkemyksiä islamista tulisi ottaa huomioon. Wood:in teksti itsessään on kuitenkin esimerkki tämän analyysityylin tavanomaisesta sudenkuopasta: muiden tekijöiden sivuuttamisesta. Esimerkiksi Irakin sota jää kirjoituksessa pääosin kummittelemaan taustalle, vaikka sitä voidaan perustellusti pitää yhtenä ISIS:in synnyn keskeisistä ainesosista.

Mistä tällainen viehtymys opilliseen selittämiseen sitten johtuu? Arvauksia voidaan esittää. Syyt saattavat nivoutua länsimaiseen tapaan hahmottaa uskontoa ylipäänsä. Uskonnon samaistaminen oppeihin ja uskoon (eikä esimeriksi käytäntöihin) on taustaltaan aika kristillinen ja eritoten protestanttinen ajattelutapa. Ehkäpä opillisen selittämisen psykologiamaisuus (oppi mielen sisältönä, joka vaikuttaa toimintaan) on tässä ajassa vetovoimaisempi kuin monimutkaisten ja moninaisten kontekstien läpikäyminen. Tässä kuvattu opillistaminen on ilmiönä myös sukua uskonnollistamiselle, jota on esiintynyt erityisesti nykyisessä islamkeskustelussa. Tällöin esimerkiksi muslimien toimintaa selitetään ylikorostetusti heidän uskonnollaan, yleensä juuri oletettuja oppeja painottaen.