Omenapuun alla kontallaan
Puutarhassamme on seitsemän vanhaa omenapuuta. Tänä vuonna on ilmeisesti tulossa runsas sato omenaraakileiden määrästä päätellen. Se myös tarkoittaa sitä, että nyt puut pudottavat osan pienistä raakileistaan maahan. Ne tekevät sen turvatakseen muiden, puuhun jäävien raakileiden, kasvun suuremmiksi ja siten lajin eloonjäämisen.
Viime viikolla osallistuin Helsingissä pidettyyn European Association of Religious Studiesin (EASR) konferenssin”Religion and Gardening “-työryhmään. Oma esitelmäni alkuperäinen ehdotustiivistelmä käsitteli suurempaa kokonaisuutta kuin puutarha, tutkimuskohteeni kylää ja sen vesiympäristöä. Päätin kuitenkin osallistua ja muokata esitelmääni ryhmän teemaan tarkentuvaksi.
Konferenssin aikana minussa jo ilmeisesti piilossa muhinut flunssa puhkesi esitelmäpäiväni aamulla. Sen jälkeen suuntasin pian kotiin lepäämään, laskeutumaan vaakatasoon, kun tauti rytisisi kunnolla päälle. Niin siinä kävikin. Muutaman yön jälkeen olin onneksi jo jaloillani ja aloin katsoa haikeana ulos pihalle, puiden alle.
Puutarhan emic ja etic
Uskonto ja puutarhanhoito -työryhmän iltapäiväsessiomme II oli saanut alaotsikon ja tarkennuksen “Environment, gardening and holiness”. Raakileita puutarhassani noukkiessani session toisen esiintyjän, australialaisen Breann Fallonin ajatukset wiccojen puutarhoista palasivat mieleeni. Hänen laajan aineistonsa kattavan tutkimuksen mukaan wiccat näkevät puutarhansa pyhinä tiloina. Lyhyesti tiivistäen ymmärsin, että puutarhanhoito on wiccoille pyhää käytäntöä ja puutarhat ovat heille (kuin) mikrokosmos luonnon makrokosmoksessa.
Yleisöstä kysyttiin, oliko tutkijalla vertailuaineistoa muiden kuin wiccojen puutarhureiden ajatuksista, sillä nuo ajatukset tuntuivat hyvin yleisiltä kaikille puutarhureille.
Olin lukenut konferenssia ennen Chris Tilleyn “What Gardens Mean” -artikkelin englantilaisten puutarhureiden ajatuksista omista puutarhoistaan. Puutarhat olivat Tilleyn mukaansa terapeuttisia paikkoja, jonka avulla puutarhan pitäjä rakentaa identiteettiään. Puutarhanhoito on “rakkauden työtä”. Vertauskuvallisesti puutarhuri on itse puutarhansa. Tilleyn artikkelin ja Fallonin esitysten ero tuntui olevan erilaisen aineiston lisäksi siinä, miten tutkimuksen tulokset esitettiin. Tilleyllä ne olivat tutkijan tulkintoja, kun taas Fallonin esitelmän tulokset – myös tutkijan tuloksina – kertoivat siitä, miten tutkittavat itse kokevat oman puutarhansa.
“Puutarha on välitila julkisen ja yksityisen kodin välillä”
Väliotsikko on lainaus Tilleyltä. Myös wiccojen mikrokosmos voidaan nähdä välitilana. Kyse onkin maailmankuvallisista asioista. Ero puutarhaan ja koko maailmaan suhtautumisessa on intentiossa, puutarhurin tarkoituksellisessa ja tahdonmukaisessa suhteessa puutarhaansa.
Palattuani kotiin kansainvälisestä konferenssista flunssan pakottamana tunsin ruumiillista tarvetta saada jalkani mahdollisimman lähelle itse maata. Omenaraakileiden poimiminen oli minulle mitä parhainta terapiaa konferenssiähkystä ja myös flunssasta toipumiseen. Harjoitin puutarhanhoitoa, mutta myös puutarha harjoitti minua kärsivällisyyteen, tarkkuuteen ja paluuseen uudestaan ja uudestaan samojen aiheiden pariin. Tilley kiinnitti artikkelissaan huomion myös siihen, miten puutarhanhoitajat palattuaan matkoilta käyskentelevät puutarhassaan tarkistaen, mitä sillävälin siellä on tapahtunut. Puutarhan kasvit ja siten koko puutarha elää omaa elämäänsä.
“Muistojen lehto”
Myös tämä vertauskuva on Tilleyn tekstistä. Huvittavaa on se, että lehto (engl. grove) on suomalaisen pakanaverkoston nimi, joka pohjautuu vanhojen suomalaisten uskomusten tyyssijaan. Tilley kuitenkin viittaa tällä siihen, miten puutarhassa olevat kasvit, käytävät, rakennukset ja esineet muistuttavat siitä, mitä tapahtui niiden tekemisten tai istuttamisen aikaan tai milloin ne hankittiin. Puutarhat säilövät aikaa ja niissä näkyy, miten puutarhurin unelmat saattavat tulla todeksi. Siksi puutarhanhoito on myös tulevaisuuteen suuntaavaa käytäntöä.
Mitä ideaa on noukkia satoja pieniä omenoita nurmikolta, välillä kontaten, välillä ruohoa leikaten, välillä haravoiden ja jälleen taipuen suorin jaloin parisenttisten raakileiden löytämiseksi? Mitä terapia on? Itselläni “pääntauti”, niinkuin isäni flunssaa kutsui, valloittaa hengitystiehyeiden lisäksi mielen. Omalla kohdallani se oli myös konferenssikrapulaa, alkoholia nauttimatta.
Itiöitä ja ajatuksen aiheita
Raakileet noukitaan maasta pois siksi, että jos ne jäävät maahan, ne mätänevät ja lisäävät sekä levittävät niin sanottua muumiotautia. Se leviää näkymättöminä itiöinä ilmassa, mutta myös maaperän, mullan kautta puihin. Edes kompostointi ei auta. Itse olen käynyt monivuotista taistelua muumiotautia vastaan omin pienin yrityksini. Se on vähentynyt omassa puutarhassani, vaikkakin sanotaan, että se leviää kaupunkipuutarhoissa helposti puutarhasta toiseen.
Omassa puutarhassani hoidan omenapuita ja ne hoitavat minua. Noukkiessani raakileita pääsin levottomasta konferenssinjälkeisestä mielentilasta hetkittäin rauhalliseen tilaan, jossa vai poimin, poimin ja poimin. En tehnyt poimimista vain muumiotaudin vähentämiseksi, tiesin, että se myös johtaa sinne, mitä wiccat kutsuvat pyhäksi tilaksi. Tilaksi, jossa puutarhanhoito on merkityksellistä osallistumista makrokosmokseen ja samalla tuntemista olevansa osallinen jostakin. Sen saavuttaminen vaatii intentiota, tarkoituksenmukaista toimintaa ja käytäntöä.
Omassa väitöskirjakäsikirjoituksessani olen pohtinut paljon tutkijan osallisuutta tutkimukseen. Esimerkiksi pohtimalla, miten etic- ja emic- termit kuvastavat tutkijan suhdetta tutkimuksensa kohteeseen. Niin tutkittavat kuin tutkijatkin sekä havaitsevat kohdettaan ulkopuolelta että heillä on siitä omakohtaisia kokemuksia. Nämä kaksi tapaa eivät ole sidottuja siihen, oletko sisä- tai ulkoryhmäläinen. Silloin sen, koemmeko tai nimitämmekö esimerkiksi puutarhaa pyhäksi paikaksi tai onko jokin toiminta rituaali, määrittäjäksi tulee se, teemmekö sen tarkoituksella ollaksemme vuorovaikutuksessa muiden puutarhassa elävien toimijoiden kanssa. Ja ovatko nämä toimijat meille olemassa tässä maailmankaikkeudessa tai jo omassa puutarhassamme. Ja onko sillä merkitystä, mitä tai miten niistä ajattelemme niin tutkimuksessa kuin omassa mielessämme?
Uskontotiedettä Turun yliopistossa 