Uskonnonvapaus, antiterrorismi ja Venäjä

Torstaina 7.7.2016 Venäjän presidentti allekirjoitti uuden antiterrorismilain, joka on suurelta osin jäänyt (toistaiseksi) uutisoimatta suomalaisessa mediassa. Jos laki on saanut huomiota, on uutisointi keskittynyt enimmäkseen sen sosiaalista mediaa ja verkkoviestintää koskeviin määräyksiin, kuten viestinnän tallentamiseen viranomaistarkoituksia varten. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet sen uskonnon- ja sananvapautta rajoittavat kohdat.

Lakiuudistuksen mukaan uskonto tulisi rajoittaa rekisteröityihin kirkkotiloihin ja rekisteröidyille uskonnollisille toimijoille. Jos lakia tulkitaan kirjaimellisesti, se tarkoittaa tuhansien uskonnollisten yhteisöjen toiminnan loppumista, sillä esimerkiksi arviolta 7000 protestanttista yhteisöä toimii jäseniensä kodeissa, ei kirkkotilaksi rekisteröidyissä rakennuksissa. Edelleen tiukasti seurattuna se tarkoittaa uskonnollisista asioista keskustelemisen loppumista kaduilla, julkisissa kulkuvälineissä, kahviloissa, kodeissa, käytännössä missä tahansa – ellei keskustelun aloittaja ole hakenut viranomaisilta lupaa toimia uskonnollisena puhujana. Päähuomio laissa on ulkomaisten saarnaajien toiminnan valvomisessa ja rajoittamisessa. Siten se on yhtäläinen sen aiemman lain kanssa, jonka mukaan kolmannen sektorin toimijoiden täytyy rekisteröityä “ulkomaisiksi agenteiksi”.

Lakiuudistuksen todennäköisenä tarkoituksena on estää radikaalien ja väkivaltaisten ryhmien käännytystoiminta – eli erityisesti muslimien, mutta myös esimerkiksi jehovan todistajien, leviäminen maassa, jonka uskonnollista identiteettiä ohjataan ortodoksisen kirkon suuntaan. Samalla se rajoittaa, ainakin teoriassa, kaikkien uskonnollisten toimijoiden elämää. Nähtäväksi jää, miten tarkasti lakia seurataan ja toteutetaan. Laki tosin sisältää myös velvoitteen kansalaisille ilmiantaa kaikki lain mainitsema toiminta viranomaisille.

Suomalainen uskonnon- ja sananvapaus näyttäytyvät naapurivaltion toiminnan johdosta yhä positiivisemmassa valossa. Vaikka sanomisia ja mielipiteitä voidaan kritisoida, voidaan niitä esittää Suomessa vapaasti. Sananvapaudella on myös toinen puoli, vastuu. Jokainen on vastuussa omista sanoistaan. Väkivaltaan kehoitus, vaikkakin sananvapauden sallima teko, on silti tekona tuomittava. Vaikka väkivaltaan kehoittaminen ja terroristiryhmien muodostaminen ovat asioita, johon täytyy keksiä myös ennalta ehkäiseviä keinoja, on muistettava tämän ennalta ehkäisyn mahdolliset ongelmat. Pahimmillaan se rikkoo kaikkien oikeuksia, myös rauhanomaisissa tarkoituksissa. Venäjän uusi laki antaa mahdollisuuden esimerkiksi naapuririidalle räjähtää vääriin mittasuhteisiin, jolloin naapuri ilmiantaa kaverinsa, koska tämä kertoi hänelle jumalansa kehoittavan elämään rauhassa. Kärjistetty esimerkki toki – toivottavasti myös jäisi sellaiseksi.

Poimintoja puutarhassa – ja konferenssista

Omenapuun alla kontallaan

Puutarhassamme on seitsemän vanhaa omenapuuta.  Tänä vuonna on ilmeisesti  tulossa runsas sato omenaraakileiden määrästä päätellen. Se myös tarkoittaa sitä, että nyt puut pudottavat osan pienistä raakileistaan maahan. Ne tekevät sen turvatakseen muiden, puuhun jäävien raakileiden, kasvun suuremmiksi ja siten lajin eloonjäämisen.

Viime viikolla osallistuin Helsingissä pidettyyn European Association of Religious Studiesin (EASR) konferenssin”Religion and Gardening “-työryhmään.  Oma esitelmäni alkuperäinen ehdotustiivistelmä käsitteli suurempaa kokonaisuutta kuin puutarha, tutkimuskohteeni kylää ja sen vesiympäristöä. Päätin kuitenkin osallistua ja muokata esitelmääni ryhmän teemaan tarkentuvaksi.

Konferenssin aikana minussa jo ilmeisesti piilossa muhinut flunssa puhkesi esitelmäpäiväni aamulla. Sen jälkeen suuntasin pian kotiin lepäämään, laskeutumaan vaakatasoon, kun tauti rytisisi kunnolla päälle. Niin siinä kävikin. Muutaman yön jälkeen olin onneksi jo jaloillani ja aloin katsoa haikeana ulos pihalle, puiden alle.

Puutarhan emic ja etic

Uskonto ja puutarhanhoito -työryhmän iltapäiväsessiomme II  oli saanut alaotsikon ja tarkennuksen “Environment, gardening and holiness”. Raakileita puutarhassani  noukkiessani session toisen  esiintyjän, australialaisen Breann Fallonin ajatukset wiccojen puutarhoista palasivat mieleeni. Hänen laajan aineistonsa kattavan tutkimuksen mukaan wiccat näkevät puutarhansa pyhinä tiloina. Lyhyesti tiivistäen ymmärsin, että puutarhanhoito on wiccoille pyhää käytäntöä ja puutarhat ovat heille (kuin) mikrokosmos luonnon makrokosmoksessa.

Yleisöstä kysyttiin, oliko tutkijalla vertailuaineistoa muiden kuin wiccojen puutarhureiden ajatuksista, sillä nuo ajatukset tuntuivat hyvin yleisiltä kaikille puutarhureille.

Olin lukenut konferenssia ennen Chris Tilleyn “What Gardens Mean” -artikkelin  englantilaisten puutarhureiden ajatuksista omista puutarhoistaan. Puutarhat olivat Tilleyn mukaansa terapeuttisia paikkoja, jonka avulla puutarhan pitäjä rakentaa identiteettiään. Puutarhanhoito on “rakkauden työtä”. Vertauskuvallisesti puutarhuri on itse puutarhansa. Tilleyn artikkelin ja Fallonin  esitysten ero tuntui olevan erilaisen aineiston lisäksi  siinä, miten tutkimuksen tulokset esitettiin. Tilleyllä ne olivat tutkijan tulkintoja, kun taas Fallonin esitelmän tulokset – myös tutkijan tuloksina – kertoivat siitä, miten tutkittavat itse kokevat oman puutarhansa.

“Puutarha on välitila julkisen ja yksityisen kodin välillä”

Väliotsikko on lainaus Tilleyltä. Myös wiccojen mikrokosmos voidaan nähdä välitilana. Kyse onkin maailmankuvallisista asioista. Ero puutarhaan ja koko maailmaan suhtautumisessa on intentiossa, puutarhurin tarkoituksellisessa ja tahdonmukaisessa suhteessa puutarhaansa.

Palattuani kotiin  kansainvälisestä konferenssista  flunssan pakottamana tunsin ruumiillista tarvetta saada jalkani mahdollisimman lähelle itse maata. Omenaraakileiden poimiminen oli minulle mitä parhainta terapiaa konferenssiähkystä ja myös flunssasta toipumiseen. Harjoitin puutarhanhoitoa, mutta myös puutarha harjoitti minua kärsivällisyyteen, tarkkuuteen ja paluuseen uudestaan ja uudestaan samojen aiheiden pariin. Tilley kiinnitti artikkelissaan huomion myös siihen, miten puutarhanhoitajat palattuaan matkoilta käyskentelevät puutarhassaan  tarkistaen, mitä sillävälin siellä on tapahtunut. Puutarhan kasvit ja siten koko puutarha elää omaa elämäänsä.

“Muistojen lehto”

Myös tämä vertauskuva on Tilleyn tekstistä. Huvittavaa on se, että lehto (engl. grove) on suomalaisen pakanaverkoston nimi, joka pohjautuu vanhojen suomalaisten uskomusten tyyssijaan. Tilley kuitenkin viittaa tällä siihen, miten puutarhassa olevat kasvit, käytävät, rakennukset ja esineet muistuttavat siitä, mitä tapahtui niiden tekemisten tai istuttamisen aikaan tai milloin ne hankittiin. Puutarhat säilövät aikaa ja niissä näkyy, miten puutarhurin unelmat  saattavat tulla todeksi. Siksi puutarhanhoito on myös tulevaisuuteen suuntaavaa käytäntöä.

Mitä ideaa on noukkia satoja pieniä omenoita nurmikolta, välillä kontaten,  välillä ruohoa leikaten, välillä haravoiden ja jälleen taipuen suorin jaloin parisenttisten raakileiden löytämiseksi? Mitä terapia on? Itselläni “pääntauti”, niinkuin isäni flunssaa kutsui, valloittaa hengitystiehyeiden lisäksi mielen. Omalla kohdallani se  oli myös konferenssikrapulaa, alkoholia nauttimatta.

Itiöitä ja ajatuksen aiheita

Raakileet noukitaan maasta pois siksi, että jos ne jäävät maahan, ne mätänevät ja lisäävät sekä levittävät niin sanottua muumiotautia. Se leviää  näkymättöminä itiöinä ilmassa, mutta myös maaperän, mullan  kautta puihin. Edes kompostointi ei auta. Itse olen käynyt monivuotista taistelua muumiotautia vastaan omin pienin yrityksini. Se on vähentynyt omassa puutarhassani, vaikkakin sanotaan, että se leviää kaupunkipuutarhoissa helposti puutarhasta toiseen.

Omassa puutarhassani hoidan omenapuita ja ne hoitavat minua. Noukkiessani raakileita pääsin levottomasta konferenssinjälkeisestä mielentilasta hetkittäin rauhalliseen tilaan, jossa vai poimin, poimin ja poimin. En tehnyt poimimista vain muumiotaudin vähentämiseksi, tiesin, että se myös johtaa sinne, mitä wiccat kutsuvat pyhäksi tilaksi. Tilaksi, jossa puutarhanhoito on merkityksellistä osallistumista makrokosmokseen ja samalla tuntemista olevansa osallinen jostakin. Sen saavuttaminen vaatii intentiota, tarkoituksenmukaista toimintaa ja käytäntöä.

Omassa väitöskirjakäsikirjoituksessani olen pohtinut paljon tutkijan osallisuutta tutkimukseen. Esimerkiksi pohtimalla, miten  etic- ja emic- termit kuvastavat tutkijan suhdetta tutkimuksensa kohteeseen.  Niin tutkittavat kuin tutkijatkin sekä havaitsevat kohdettaan ulkopuolelta että heillä on siitä omakohtaisia kokemuksia. Nämä kaksi tapaa eivät ole sidottuja siihen, oletko sisä- tai ulkoryhmäläinen. Silloin sen, koemmeko tai nimitämmekö esimerkiksi puutarhaa pyhäksi paikaksi tai onko jokin toiminta rituaali, määrittäjäksi tulee se, teemmekö sen tarkoituksella ollaksemme vuorovaikutuksessa muiden puutarhassa elävien toimijoiden kanssa. Ja ovatko nämä toimijat meille olemassa tässä maailmankaikkeudessa tai jo omassa puutarhassamme. Ja onko sillä merkitystä, mitä tai miten niistä ajattelemme niin tutkimuksessa kuin omassa mielessämme?

 

 

 

 

“Tutkijatutka” – #easr2016

Kirjoitan tätä tekstiä EASR (European Association for the Study of Religion) 2016 -konferenssin viimeisenä päivänä. Konferenssiväsymys, joka on asettunut asumaan minuun, on aivan omanlaisensa väsymyksen laji. Se ei niinkään liity väistämättömän vähäisiin yöuniin tai pitkiin päiviin täynnä mielenkiintoisia esityksiä vaan ennemmin konferenssielämän sosiaaliseen luonteeseen. En tarkoita nyt tietenkään sitä, että tutkijat olisivat sosiaalisia vain ja ainoastaan konferensseissa ja viettäisivät kaiken muun ajan sulkeituneina yksinäisyyden täyttämiin kammioihin vaan sitä, että konferenssisosiaalisuus on erityisen energiaa vievää. Yleensä tutkijat eri maista, ja jopa saman maan eri kaupungeista, kommunikoivat toistensa kanssa tekstein: tutkimusartikkelein, projektisuunnitelmin, rahoitushakemuksin, sähköpostein tai kirjoin. Jos tutkijat tapaavat kasvokkain konferenssien ulkopuolella, on kyseessä yleensä hyvin rajatun ihmismäärän tapaaminen: kokous, palaveri tai lounas. Tämänkaltainen työhön liittyvä sosiaalisuus ja kommunikaatio ei juurikaan eroa muusta sosiaalisuudesta ja kommunikaatiosta.

Suuret tieteenalakohtaiset konferenssit kuitenkin kokoavat yhteen samaan aikaan ja paikkaan useita sellaisia tutkijoita joita tuntee tai joihin haluaa tutustua. Sellaisia tutkijoita, joiden kanssa ei ole mahdollista tavata kasvokkain muutoin kuin konferensseissa. Konferenssien kahvitauot ja vapaat hetket kuluvat usein hermostuneessa silmäilyssä, jossa yrittää löytää tietyn henkilön 500 ihmisen joukosta. Juuri sen tyypin, joka on aiemmin samana vuonna julkaissut hyödyllisen artikkelin tai kirjan.

“Tutkijatutkan” jatkuva päällä pitäminen on yllättävän raskasta. Samaan aikaan, kun etsii tiettyjä henkilöitä, niin on todennäköistä, että joku etsii sinua. Etsiminen vaimenee hetkeksi, kun tapaa oman oppiaineen henkilöitä tai aiemmista konferensseista tuttuja tutkijoita, mutta tutka ei sammu milloinkaan. Tuttujen kanssa aloitetut keskustelut keskeytyvät sillä hetkellä, kun näkee etsimänsä henkilön. Kulkiessa kahvitauon aikana ihmismeren läpi, voi kuulla kaikkialta hätäisesti lausuttuja “Hei, anteeksi, mutta tuolla on henkilö, joka minun pitää tavata”. Lause sanotaan samalla, kun jo puolittain käännytään poispäin keskustelukumppaneista. Kaikki tekevät tätä. Sitä ei pidetä huonona käytöksenä. Tämän takiahan tänne on tultu: tapaamaan omaa lähdeluetteloa.

Tapaamisia on karkeasti jaoteltuna kahdenlaisia: lyhyitä keskusteluja, joiden tarkoituksena on antaa nimelle kasvot ja pitkiä keskusteluja, joiden seurauksena syntyy paljon uusia ideoita, projekteja tai yhteistyökuvioita. Molemmat tapaamisen muodot ovat tärkeitä. Ihmiset tekevät tiedettä ihmisille ja ihmisten kanssa. Vaikka sisällöllisesti kovan linjan kommunikaatio tapahtuu tekstein, on kasvokkaisilla kohtaamisilla merkitystä. Jokainen kohtaaminen on tavallaan mahdollisuus edistää omaa uraa, löytää uusia alueita ja vahvistaa omaa tietämystä. Nämä ovat todella rankkoja vaatimuksia sosiaalisuudelle. Nopeasti voi vaikuttaa siltä, että konferenssisosiaalisuus tapahtuisi pelkästään hyötylähtökohdista käsin, mutta ennemmin kyseessä on monimutkainen verkostoitumistanssi, johon tiedeyhteisö uudet jäsenensäkin indoktrinoi.

Olen nyt miltei neljä päivää toiminut itseni käyntikorttina. Puhunut lukemattomien ihmisten kanssa kielillä, jotka eivät ole äidinkieliäni. Kohdannut aina uusia tutkijoita kuunnellen heidän esityksiään, vaihtaen yhteystietoja ja saaden uusia ajatuksia tämän kaiken seurauksena. Monet keskusteluista ovat olleet nopeita, ehkä tulevaisuudessa hyödyllisiä ehkä ei. Muutamat pidemmät keskustelut tulevat konkretisoitumaan tulevaisuudessa, tai sitten ei. Konferenssisosiaalisuuden luonteeseen kuuluu nimittäin se, että lopputulos parhaimmillaankin epävarma. Jos 500 ihmistä viettää neljä päivää jatkuvan etsinnän (pun intended) tilassa, aiheuttaa se väkisinkin uupumusta.

Huolimatta konferenssisosiaalisuuden aiheuttamasta väsymyksestä, olen kaikin puolin tyytyväinen, että jälleen osallistuin meidän uskontotieteilijöiden vuosittaisiin kokoontumisajoihin. Onhan tämä raskasta, mutta muutaman tunnin sisällä voin sammuttaa tutkan ja palata tavanomaisen sosiaalisuuden tilaan.