Julkiset ja ”julkiset” aineistot: kun tieteellinen tutkimus muuttuu salapoliisityöksi

SchlagwortkatalogEräs ihmistieteilijän perushaasteista liittyy pääsyn (access) kysymyksiin. Tutkimuskohteena saattaa olla sulkeutunut yhteisö, jonka luottamuksen ansaitseminen on vaikeaa. Vieraan maan byrokratian kanssa toimiminen voi olla hyvin kuluttavaa ja aikaa vievää. Tutkijaa voi kiusoitella myös esimerkiksi kuolleen henkilön historiallisesti mielenkiintoinen jäämistö, jonka perikunta pitää visusti lähipiirin tiedossa.

Ihmisille on tietenkin sallittava yksityisyys. Tutkimuseettisten kysymysten punninta onkin monen tutkijan arkipäivää. Arkaluontoiset asiat, kuten vaikkapa kahdenvälissä haastatteluissa selvitetyt uskonnolliset vakaumukset, nauttivat erityistä tietosuojaa. Tutkija näkee aina erikseen vaivaa pohtiakseen mistä asioista voi tehdä julkisia, koska häntä velvoittavat niin vaatimukset eettisyydestä, lainmukaisuudesta kuin tieteellisestä tarkoituksenmukaisuudesta.

Voisi siis kuvitella että tieteentekijät, joiden aineistona on lähtökohtaisesti julkinen materiaali, ovat onnellisessa asemassa. Erityisesti, jos tutkimusaihe sattuu liittymään Suomen kaltaiseen reiluun ja avoimeen yhteiskuntaan. Suomen lain mukaan viranomaistoiminta on julkista. Ellei asiakirjoja nimenomaisesti salata, ne ovat julkisia ja täten laillisesti kaikkien saatavilla.

Tutkimustyöni edetessä olen kuitenkin saanut huomata, että julkinen ei tarkoita aineistoa, johon välttämättä olisi helposti pääsy. Olen törmännyt esteisiin, jotka vaikuttavat aika kummallisilta yllä mainitun julkisuusperiaatteen näkökulmasta. Oman väitöskirjani aineisto koostuu nimenomaisesti julkisista viranomaisasiakirjoista, ja niiden saaminen myös käytännössä on kohdallani tutkimuksen tekemisen edellytys.

Hanna Nikkanen kertoo Long Play -lehdessä, miten suomalaiset viranomaiset piilottelevat julkisia asiakirjoja. Laatiessaan Fennovoimasta kertovaa juttua, Nikkanen lähetti kunnanjohtajille useita tietopyyntöjä liittyen hankkeesta tehtyihin riskianalyyseihin ja kannattavuuslaskelmiin. Yksikään kunnanjohtaja ei kuitenkaan toimittanut pyydettyjä dokumentteja. Lisäksi kaikki valtuutetutkaan eivät olleet päässeet näkemään asiakirjoja, joiden pitäisi lain mukaan olla julkisia.  Nikkasen mukaan viivyttely, pompottelu ja tahallinen väärinymmärtäminen ovat keinoja joita käytetään, ja jotka esimerkiksi toimittajien kohdalla valitettavan usein myös tepsivät.

Aivan näin räikeään pimittämiseen en ole törmännyt, vaan oma kokemukseni sijoittuu harmaammalle alueelle. Joitain vuosia sitten erään uskonnollisen yhteisön pyhättö yritettiin tuhopolttaa, ja asiasta suoritettiin poliisitutkinta. Koska väitöskirjani kytkeytyy uskontoon liittyviin viharikoksiin, luonnollisesti kiinnostuin ja pyysin poliisilta esitutkintapöytäkirjaa tutkimuskäyttöön. Minua kehotettiin aluksi hankkimaan tutkimuslupa. Laadin ja postitin siis lupahakemuksen liitteineen. Kun kuukauteen ei kuulunut mitään, lähestyin poliisia uudelleen. Nyt vastaus olikin, että koko tapauksesta ei ole edes tehty esitutkintapöytäkirjaa.

Jätin yhteydenotot tapauksen osalta sikseen. On mahdoton sanoa oliko kyseessä vilpitön kömpelyys vai haluttomuus vastata tietopyyntöön. Tutkijan vaihtoehdot olivat joka tapauksessa vähissä.

Myös tuomioistuinten pöytäkirjat ovat minulle tärkeää tutkimusaineistoa. Pöytäkirjoissa on kerrottu, mistä rikoksista epäiltyjä on tuomittu ja millaisin perustein. Valitettavasti niiden saaminen on usein käytännössä vaikeaa ja joskus lähes mahdotonta. Erityisen haastava tilanne on tietyn rikostyypin tutkijoille, joihin itse lukeudun.

Mikäli tutkija tai muu kiinnostunut haluaa saada tuomioistuinratkaisun kopion käräjäoikeudesta, on tiedossa oltava tavallisesti vastaajan nimi tai ratkaisun arkistoinnissa käytetty diaarinumero. Näitä ei kuitenkaan ole juuri ikinä mainittu esimerkiksi tuomioita käsittelevissä uutisissa. Tietopyynnön tekijä saattaa siis joutua umpikujaan heti kättelyssä.

Olen monesti keskustellut käräjäoikeuden kanslistin kanssa, joka ei pysty tai suostu toimittamaan kopiota tuomioistuinratkaisusta, vaikka tiedossani olisi ollut tuomionantopäivämäärä ja käytetyt rikosnimikkeet. Ilmeisesti ongelma liittyy osin tietojärjestelmään, jonka avulla tuomioistuimien päätöksiä haetaan. Joka tapauksessa tilanne on kestämätön ja omituinen. Vaikka tieto päätöksestä on olemassa ja sitä koskeva asiakirja on julkinen, sitä ei voi kuitenkaan saada käyttöönsä.

Toinen ongelmakohta on silkassa tiedottamisen puutteessa. Esimerkiksi käräjäoikeuksien tekemiä päätöksiä ei ole listattu minnekään selattavan paikkaan. Tuomioistuimista riippumaton Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti laatii raportteja eri rikosnimikkeiden käytöstä käräjäoikeuksissa vuosittain, mutta niiden avulla ei vielä voi kohdistaa tietopyyntöjä: Suomessa on sentään 27 käräjäoikeutta.

Oikeustieteen emeritusprofessori Jyrki Virolainen onkin useasti kritisoinut suomalaisten tuomioistuimien tiedostusta alkeelliseksi. Ainoastaan korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus hyödyntävät nettisivuja tiedottamisessaan jollain tasolla. Virolaisen mukaan tiedottaminen olisi kuitenkin oleellista julkisuusperiaatteen toteutumisen kannalta.

Nämä ovat piirteitä, joista on vaikea syyttää mitään yksittäistä henkilöä tai tahoa. Ongelmat ovat paljolti rakenteellisia: hakujärjestelmiin, rajallisiin resursseihin, vakiintuneisiin käytäntöihin ja avoimuuden kulttuuriin – tai sen puutteeseen – liittyviä. Lisäksi korostan, että yhteistyöni useimpien viranomaisten kanssa on sujunut ongelmitta. Suurimpaan osaan tietopyynnöistäni on reagoitu asianmukaisesti. Ongelmallisia piirteitä on kuitenkin olemassa siinä määrin, että ne heikentävät viranomaistoiminnan julkisuutta ja täten esimerkiksi tieteellistä tutkimusta, ja niistä tulisi siksi keskustella nykyistä laajemmin.

Advertisements

AHA – oivalluksia epävarmuudesta ja villejä ideoita

Puhujat ovat kuuntelijoita

Aprillinpäivä on yksi parhaita ajankohtia järjestää tilaisuus, jossa osallistujat etsivät yhteisiä ajatuksia ja toimintatapoja. Sanot mitä tahansa, voit huuhdella sen tuossa tuokiossa kuravedellä alas kurkustasi. Lounaskeskustelun voi aloittaa luontevasti kertaamalla menneiden vuosien huijauskokemuksia ja samalla tulee kaikkien pohdittua, mikä on mahdollista, miten saada kuuntelija harkitsemaan ehdotustasi ja miten villitkin ideat voisi toteuttaa.

Yksi Turun yliopiston uuden strategian teema-alueista on meri ja merenkulku. “Tutkimus profiloituu  tutkimusteemojen kautta”, lukee strategiaohjelmassa. Strategia käsitteenä ymmärretään hyvinkin eri tavoin eri yhteyksissä. Niin tuntuu nykyään olevan lähes minkä tahansa käsitteen kohdalla. Strategia kuitenkin tarkoittanee keinoja jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Osa tavoitteista on ääneen lausumattomia, sillä ne tuntuvat olevan kaikista itsestäänselviä. Monesti itsestäänselvyyksiä tulisi puhua ääneen, joskus huutaa mielenosoituskulkueessa, joskus avata keskustelu siitä, mitä ne ovat ja miksi.

Ihmistieteellinen tutkimus on saanut monesti vettä niskaan tehottomuutensa tai keinojensa vaatimattomuuden takia. Ehkä humanistit tekevät asiat toisin. Viime syksynä kokoontui pari pöydällistä tutkijoita seminaarihuoneeseen pohtimaan, mitä yliopiston johdon suunnalta tullut  meri ja merenkulun teema-alue tarkoitti ihmistieteellisen tutkimuksen näkökulmasta. Ensimmäisen parituntisen kokoontumisten tuloksena oli monisivuinen luettelo meriaiheisista tutkimuksista, julkaisuista ja mahdollisista yhteistyökumppaneista. Aiheeseen liittyvää tutkimusta oli tehty ja tehdään. Se oli tunnettua oman tieteenalan kansainvälisissäkin piireissä. Kentän yhteistyökumppaneita löytyi sieltä täältä ja jotkut lymyilivät jopa  kaislikossa asti.

Tutkimusten tulisi saada nyt näkyvyyttä ja kuuluvuutta myös tieteenala- ja tiedekuntarajojen yli. Humanistit ilmeisesti puuhaavat omilla aluevesillään eivätkä kerro verkkopaikkojensa sijainneista. Ennakkokäsitys numero kaksi humanistisesen tutkimuksen tekijöistä on se, että he eivät osaa markkinoida itseään, tehdä peeärrää tai laskea tekemisensä kustannuksia, ainakaan etukäteen. Osa luetelluista luuloista saattaa olla tottakin, kun asiaa katsotaan vain talouden näkökulmasta. Asioita voi tehdä niin monella tavalla ja monesta syystä. Viimesyksyisten kokoontumisten jälkeen meriaiheeseen mieltyneet tutkijat perustivat Aallonharjalle (AHA) -verkoston,  Turun yliopistossa toimivan mereen ja muihin vesistöihin ja rannikkoon liittyvän humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ja opetuksen laboratorion.

Verkot veneeseen ja kohti avarampia maisemia. Kuva: Jaana Kouri 2016.

AHA:n ensisijainen tavoite on koota yhteen tutkijoita.  Aprillinpäivän meritutkimuksen päivillä 18 tutkijaa esittelivät tutkimustaan neljän eri teeman alla: Kulttuuriperintö ja kulttuurinen kestävyys; Ihminen ja luonto; Meri, mielikuvitus ja kokemus  ja Meren, rannikon ja valuma-alueen historia. Itse uskontotieteilijänä huomasin, että olisin voinut ryhmittyä minkä tahansa teema-alueen alle. Uskontotieteen luonne jo itsessään poikkitieteisenä tieteenalana totuttaa tutkijansa avaramielisyyteen ja moninäkökulmaisuuteen. Meritutkimuksen päivän yksityiskohtainen ohjelma löytyy Otto Latvan (kulttuurihistoria) tekemiltä merellisiltä  Aallonharjalle-kotisivuilta: https://aallonharjalle.wordpress.com/

Päivän alkajaisiksi Simo Laakkonen maisemantutkimuksesta sanoi ääneen kolme syytä, miksi olimme kokoontuneet: meitä yhdistää sama aihe –  vesi; toiseksi emme tiedä mitä toiset tutkijat tekevät, jolloin tilaisuuden puhujista tulee myös kuuntelijoita, ja kolmanneksi yliopiston strategia hakee uusia toimintatapoja totutun yksilökeskeisen ja oppiainekohtaisen tutkimuksen tilalle.

Kuherpään kainalossa

Aallonharja-verkostoa kuvataan sen kotisivuilla laboratoriona. Sana alleviivaa toimintatapoja, jotka ovat arkipäivää luonnontieteellisessä tutkimuksessa. Humanistit soveltavat muiden tieteenalojen teorioita, käsitteitä, toimintatapoja.  Laboratorio-toimintatapa on koettu vaihtoehdoksi esimerkiksi puuduttaville keynote-kuuntelukonferensseille. Humanistit tulkitsevat, mitä käsitteet tarkoittavat käytännössä. Laboratorio saattaa yhteen eri toimijoita: itse tutkijoita, heidän tutkimuskohteensa, eri menetelmät, eri näkökulmat, eri tutkimusperinteet.

Kuherpää on omalla tutkimusalueellani, Kustavin Lypyrtin kylässä käytetty nimitys aallonharjalta irtoavasta tyrskystä, noin yli viiden m/s:n tuulessa. Humanistit tulkitsevat käytännön tietotaitoa. Laboratorio kuvaa myös ehkä olosuhteita, jossa tapahtuu, jossa lähtee syntymään. Meritutkimuspäivän päätteeksi Baltic Sea Region Studiesin Nina Tynkkynen kokosi yhteen teemoja, joita oli ollut useiden tutkijoiden esityksissä. Selkein sisällöllinen yhdistävä tekijä oli vesien rehevöityminen. Voisiko Aallonharjan yksi ääneenlausumaton tutkimuksellinen tavoite olla tuottaa ihmistieteellistä tietoa rehevöitymisestä? Olisivatko tutkijat valmiita yhteiskuntaan osallistuvaan tutkimukseen?

Tiedon luonne on erilaista eri tieteenaloilla. Ihmistieteellisillä aloilla viimeaikoina päätään on nostanut kokemuksen tutkimus ja tavoite sanoittaa hiljaista tietoa, piilotietoa, kokemuksellista tai ekologista tietotaitoa. Millaista tietoa me voimme tuottaa esimerkiksi jäästä tai muista veden eri olomuodoista?  Mereen ja merenkulkuun aiheensa liittäviä tutkijoita yhdistävät myös sellaiset menetelmälliset ja teoreettiset käsitteet kuin toimijuus, paikallisuuden ja globaalin vaikutusten risteäminen, muutosten mikro- ja makrotasot, muisti ja jatkuvuus. Kirjallisuudentutkija Kaisa Ilmonen nosti esille ajatuksen meren muistista. Mitä ja miten meri muistaa, mitä se kätkee sisäänsä?

“Täky on uimassa joka lätäkössä”

Kulttuuriperinnöntutkimuksen Anna Sivulan lätäkkö-vertaus olikin osuva, kun keskustelimme rahoituksesta. Se on osuva myös vuorovaikutuksellisen toiminnan laajentamisessa tai katsastamisessa joka suuntaan. Yli tiedekuntarajojen, Seilin saarelle, yli yliopiston muurien, Forum Marinumiin, Åbo Akademiin, Studia Generaliasta pienille poluille, jokaisen tutkijan verkostoihin.

Itse koen epävarmuutta aina kun suurella voluumilla tai ylhäältä päin huudetaan uusia ideoita tai uusia käsitteitä istutetaan käyttöön. Suuret vedet, suuret aukeat pelottavat. Ne ovat epävarmuusaluettani. Olen kuitenkin kuullut merenkävijältä, että kuherpään syntyyn myötävaikuttaa avoimen merenpinnan suuruus ja veden syvyys.

Kun lähtee uskontotieteilijänä monitieteiseen laboratorioon mukaan,  tulee korostettua yhteisiä asioita. Kun lähdemme laboratoriosta ulos tarjoamaan yhteistyötä ja vuorovaikutusta muihin tiedekuntiin, yliopistoihin ja akatemian ulkopuolelle, turvana on oma osaamisemme ja se, mihin se perustuu. Ihmistieteellinen tutkimus perustuu yhä tutkijan oman tieteenalan perinteen kerryttämälle ihmiskunnan muistin viisaudelle: pohtivalle, lukevalle ja kirjoittavalle, tutkimuskohteensa tuntoja välittävälle, tulkintoja tekevälle ja sisältöjä tuottavalle ihmiselle. Ammattitaitomme ankkuroituu ennen kaikkea vuorovaikutukseen kentän kanssa. Entä kun kenttä liikkuu, velloo, muuttuu eri vuodenaikojen mukaan?