Kutsumus?

research-390297_960_720Minulta on useaan otteeseen pyydetty, että kirjoittaisin apurahatutkijan elämästä. Olen kierrellyt ja kaarrellut vältellen aihetta, joka on sekä ahdistusta lisäävä että varmasti mielipahaa herättävä. Nyt kuitenkin päätin, että pelkuruuteni saa loppua. Aiheesta ja sen käsittelytavasta johtuen, haluan vielä painottaa, että tämän kirjoituksen mielipiteet ovat yksin omiani, eivätkä edusta oppiaineen virallista kantaa. Tämä kirjoitus on kirjoitettu myös puhtaasti väitöskirjaa tekevän tutkijan näkökulmasta. Tohtoreiden haasteista tietävät tohtorit enemmän. Vastuu on minun, ei kenenkään muun.

Olen jo yliopisto-opintojeni alusta asti tiennyt, että haluan tutkijaksi. Siinä mielessä minulla ei tavallaan ole ollut vaihtoehtoja. Maisteriksi valmistumiseni jälkeen työskentelin vuoden yliopiston ulkopuolella kypsytellen väitöskirja-aihettani. Hain jatko-opinto-oikeutta keväällä 2011 ja aloitin syksyllä 2011 väitöskirjani suunnittelemisen.

Jatko-opintoni aloitin hankalimmassa mahdollisessa vaiheessa. Rahoituksellisia tutkijakouluja oltiin ajamassa alas ja väitöskirjatutkijoiden rahoitus oli siirtymässä yksityisten rahoittajien kontolle. Uusia yliopistokohtaisia ja rahoituksellisia tutkijakouluja luvattiin, joskin niiden tulemiseen meni muutama vuosi. Tänä aikana väitöskirjatutkijoiden toimeentulo oli miltei kokonaan säätiöiden ja rahastojen varassa.

Puhun nyt rahasta. Suomessa siitä ei ole tapana puhua suoraan. Tulot ovat tabu. Puhun myös ajasta. Siitä me puhumme mielellämme, erityisesti silloin kun se ei riitä. Valitettavan usein ajasta puhuminen on löysää täytettä ja harvempi konkreettisesti laskee erilaisiin asioihin kuluvaa aikaa. Rikon nyt nämä molemmat kaavat.

Raha – jotta olisi sitä leipää

Jokainen jatko-opiskelija toki kuuluu johonkin yliopistonsa tutkijakouluun, mutta ns. palkkapaikkoja on rajoitetusti tarjolla. Tällaisen paikan saaminen on lottovoitto, sillä kyse on palkasta ei apurahasta. Ero on merkittävä. Palkallinen tutkijakoulupaikka myönnetään vähintään vuodeksi tai parhaimmillaan neljäksi vuodeksi. Tuo aika on kokonaisuudessaan käytettävissä tutkimuksen tekemiseen. Tehtäväkohtainen palkkaus määräytyy yliopiston palkkausjärjestelmän mukaan (2–4) palkan ollessa 1972,55–2462,01 + henkilökohtaiseen suoritumiseen perustuva palkanosa, joka on enintään 46,3%. Palkka ei ole huima varsinkaan verojen jälkeen, mutta väitöskirjatutkijalle todellinen kunnari.

Yhden vuoden apuraha väitöskirjatutkijalle on noin 24 000 €. Apurahat ovat verotonta tuloa alittaessaan vuosittain määritellyn tason (yleensä tuo taso sijoittuu noin 19 000 € kieppeille). Apurahasta jokainen sellaisen saanut maksaa 3058,56 € työeläkemaksuja (+ noin 150 € verran muita maksuja). Nämä maksetut työeläkemaksut otetaan huomioon verotuksessa muiden mahdollisten vähennysten lisäksi, jolloin valtaosa apurahan saaneista ei maksa apurahastaan veroa. Tällöin vuoden mittaisen rahoituksen saaneella olisi kuukausittain käytettävissään noin 1600 €. Jos verrataan verotettavaan tohtorikoulupalkkaan, jonka veroprosentti sijoittunee jonnekin 19–20% paikkeille ja kuukausittainen tulo (vähennyksinä 1 alaikäinen huollettava lapsi) arvioituna on noin 1760 €, on ero näinkin pienissä summissa merkittävä. Apurahatutkijoilla ei myöskään ole oikeutta työterveyshuoltoon kuten palkatuilla tohtorikoulutettavilla.

Vuoden yhtäjaksoinen yksityinen rahoitus on myös lottovoitto, varsinkin jos se on varustettu kolmen vuoden jatko-optiolla (eräänlainen takuu siitä, että saa rahoituksen, jos tutkimus etenee sovittuun tahtiin). Vaikka suuremmat rahoittajat pystyvät maksamaan tuon 24 000 € apurahan, on myös joukko pienempiä rahoittajia, joiden vuosiapurahan suuruus on vain vähän päälle 20 000 € (Myel-maksu 2548,80 €). Tällöin apurahatutkijan kuukausittainen tulo on 1454,26 €. Tällä kolkutellaan jo kohtuulliseen elämiseen vaadittavan summan rajoja varsinkin, jos tutkijalla on huollettavanaan lapsia.

Oli rahoituksen malli mikä tahansa tai tulot mitä tahansa, ne ovat kuitenkin tuloja. Järjestelmä toimii siten, että kaikki hakijat eivät suinkaan saa rahoitusta tai palkallista tutkijakoulupaikkaa. Pahimmillaan suureen säätiöön tulleista hakemuksista hyväksytään alle 10%. Se tarkoittaa yli 90% hakijoista toimeentulon katkeamista tai estymistä. Nämä tulottomat tutkijat siirtyvät sitten työelämään, jäävät työttömyysturvalle tai hankkivat muita tuloja milloin mistäkin jatkaakseen tutkimustaan. Sekin on eräänlaista aivovuotoa.

Aika – voi kun sitä olisi enemmän

Rahoitushakemusjärjestelmän tarkoituksena on seuloa jyvät akanoista; pistää tutkimukset ja tutkijat kilpailutilanteeseen ja valita parhaat. Järjestelmä on usein toimiva ja onnistuu tehtävässään, varsinkin niiden mielestä, jotka rahoitusta ovat saaneet.

Rahoitushakukausia on periaatteessa kaksi vuodessa: elokuusta lokakuuhun ja tammikuusta maaliskuuhun. Näihin kausiin sijoittuu valtaosa oman alani hakuajoista. Kausien ulkopuolella on avoinna yksittäisten rahastojen ja säätiöiden hakuja. Normaalisti hakemukseen tulee itse hakemuslomakkeen (yleensä noin 4 sivua sisältäen tutkimuksen tiivistelmän) lisäksi liittää mukaan tutkimussuunnitelma (mitä tahansa 3 sivusta 10 sivuun), ansioluettelo (yleensä n. 3 sivua) ja 2–3 lausuntoa suosittelijoilta. Näiden lisäksi rahoittajat vaihtelevasti pyytävät opintotodistuksia, opintorekisteriotteita, rahoitussuunnitelmaa ja / tai motivaatiokirjettä. Parhaimmillaan puhutaan noin 20 sivun tekstimassasta, jonka itse hakija tuottaa.

Hakemuslomakkeet on täytettävä huolellisesti ja tekstejä hiotaan yleensä perusteellisesti. Virhe jossakin saattaa olla ratkaiseva ja tutkimus jää rahoittamatta. Aloittaessani rahoituksen hakemisen, yhden hakemuksen tekemiseen saattoi mennä helposti viikko. Nyt kun kierroksessa on jo viides vuosi tätä rumbaa, menee yhden hakemuksen tekemiseen noin kahden työpäivän yhteenlasketut tunnit. Edistystä ja rutinoitumista on tapahtunut. Toki myös se helpottaa, että aiemmilta hakukierroksilta on osa vaadituista liitteistä jo valmiina tai ainakin vähäisillä muokkauksilla käytettävissä.

Olen saanut rahoitusta syyslukukauden 2011 ja kevätlukukauden 2016 välillä vain vähän yli puolet kuluneesta ajasta. Olen välissä työskennellyt yhden vuoden mm. koordinaattorina ja muut ajat hankkinut tukimukselleni rahoitusta (leipää talouteeni) tehden esimerkiksi opetustyötä yliopistolla. Joka ikinen muualle tehty työtunti on pois väitöskirjatutkimukseltani. En valita todellakaan tilanteestani. Olen saanut rahoitusta. Tutkimustani ovat pitäneet tärkeäni itseni lisäksi monet säätiöt. Siitä säätiöille suuri kiitos. Ilman saamaani rahoitusta en olisi näin pitkällä kuin nyt olen.

Se mihin haluan kuitenkin kiinnittää huomiota on aika. Jos ajatellaan, että vuosittain esimerkiksi minä teen noin 15 erilaista hakemusta ja olen osallistunut jokaisena vuonna kaikkiin rahoitushakuihin. Jos arvioidaan, että minulta olisi tämän viiden vuoden aikana  keskimääräisesti mennyt aikaa noin kolme työpäivää per hakemus, saadaan lopputulokseksi 225 työpäivää pelkästään hakemusten tekemistä. (Se on 7,35 tunnin työpäivällä 1653,75 tuntia). Se on vähän päälle yhden vuoden työtunnit.

Tein tämän laskun ensimmäistä kertaa mennessä puhumaan opiskelijoille tutkijan urasta. Lamaannuin. Olen kuluttanut tutkimukselleni kuuluvaa aikaa tekemällä hakemuksia, jotta saisin jotain tuloja, jotta voisin elättää perheeni. Kaiken lisäksi minun täytyy tunnustaa, etten ole näitä hakemuksia tehnyt todellakaan virka-ajan puitteissa. Olen viettänyt iltoja ja viikonloppuja tehden hakemuksia, koska niiden tekeminen ei tosiaan ole sitä työtä, johon olen esimerkiksi rahoitusta saanut.

Kaikesta huolimatta, tämä.

En valita siitä, että tulot ovat pienet tai työmäärä suhteeton. Minulla ei ole siihen oikeutta, koska en voi tarjota parempaa mallia tai edes osittaista ratkaisua tämän tilanteen parantamiseksi. Haluan vain yksinkertaisesti tehdä näkyväksi sen mitä väitöskirjatutkijat tekevät taatakseen toimeentulonsa. Tässä yhteiskunnassa kilpailu ja kilpailuttaminen ovat lisääntyneet vuosi vuodelta. Yrityksissä työntekijät ovat usein jatkuvassa YT-kierteessä. He joutuvat hakemaan omia töitään uudestaan. Epävarmuus lisääntyy hetki hetkeltä. Yliopistoissa tämä on ollut jo vuosia arkista. Esimerkiksi minä haen puolivuosittain jatkoa rahoitukselleni. Haen tavallaan työpaikkaani uudestaan.

Yliopistolla jokainen väitöskirjaansa valmisteleva tutkija on kilpailutilanteessa toistensa kanssa. Toisen varmistunut rahoitus on usein konkreettisesti itseltä pois. Ympäristö ei ole omiaan synnyttämään yhteenkuuluvuuden tunnetta. Minä olen kuitenkin ollut onnekas saadessani työskennellä sellaisten kollegojen kanssa, joiden kesken vallitsee kannustava ja muiden onnistumisista iloitseva kulttuuri. Näin ei ole kaikkialla. Väitöskirjatutkijoiden toimeentulon hankkimisjärjestelmä ei ehkä ole tehokkain tuntemani. Se voisi olla sitä, mutta se edellyttää sekä poliittista tahtoa että huolellista suunnittelua.

Toivon, että puhe yliopistotutkijoista kammioissaan puuhastelevina ja todellisuudesta irtautuneina kummajaisina loppuisi. Jokainen heitto “päivystävistä asiantuntijoista” tai “kaikenmaailman dosenteista” käy tunteisiin. Tutkijoiden pitäminen jotenkin epäilyttävän laiskoina, joiden “nollatutkimusten” valmistumiseen menee vuosia, on sumuverho. Tehokkuus ja tuottavuus ovat yliopistolla arkipäivää, niiden on pakko olla. Tutkijat jakavat työtuntinsa (ja usein myös vapaa-aikansa) useiden erilaisten tehtävien välillä (opetus, tutkimus, raportointi, rahoituksen hakeminen, hankkeet, tiedepolitiikka, yhteiskunnallinen vaikuttaminen, opiskelijoiden ohjaus, kirjoittaminen ja innovaatiot) tehokkaasti ja tuottavasti sekä usein esim. yritysmaailman vastaavassa työnkuvassa työskenteleviä huomattavasti pienemmillä tuloilla.

Kutsumusammatti. Pyörittelen sanaa usein kieleni päällä. Pidän valintaani kutsumuksena. Sillä sitähän tämä on – tietoinen valinta. Tämän kirjoituksen katalysaattorina toimi osaltaan perheenyhdistämisen tulorajakeskustelu. Naurahdin katkerasti aamupalalla puolisolleni, että jos hän olisi muualta, en saisi häntä koskaan tänne. En koskaan. Hyvin usein tuntuu siltä, että julkisessa keskustelussa (kuten esim. edellä mainittu 2600 nettotuloraja) monella kommentoijalla on hämärtynyt käsitys ihmisten tuloista ja työnkuvasta. Tässä mielessä toivon, että yhä useampi ihminen mitä erilaisemmista työpaikoista puhuisi avoimemmin rahasta, ajasta ja siitä mitä työ itselle on. On paljon järkevämpää keskustella silloin, kun keskustelun argumentointi perustuu tietoon eikä mutu-heittoihin.

Kaikesta huolimatta tämä on sitä mitä haluan tehdä. Tämä on työ, jossa koen olevani ajoittain hyvä. Tämä on työ, joka tuottaa minulle tyydytystä ja jonka lopputuloksena on tutkimus, joka osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun. Minä olen valinnut tämän ja teen sen niin hyvin kuin ikinä pystyn. Minä olen sitoutunut työhöni, olkoonkin että sen tekemisen edellytykset ovat keskimääräistä hankalammat.

Haluan vielä kiittää kaikkia rahoittajiani, työyhteisöäni, ohjaajiani, väitöskirjatutkijaystäviäni (jo tohtoroituneita ja tohtoroituvia) ja perhettäni. Ilman heitä en olisi tässä. Ilman heitä tutkimukseni ei valmistuisi.

 

 

Advertisements

Risti ja Odin: symbolipelin poliittisuus

Viime aikojen maahanmuuttajavastaisessa liikehdinnässä on nähty myös uskonnollisia symboleja. Niin kristinuskon keskeinen symboli kuin germaanisen pakanauskonnon sodan, runouden ja kuoleman jumala Odin on mobilisoitu islamin ja maahanmuuton vastustamiseen. Suomen evankelisluterilainen kirkko kritisoi ristin käyttöä maahanmuuttovastaisessa Rajat kiinni-mielenosoituksessa, [i] mihin Rajat kiinni -ryhmä reagoi uhkaamalla kirkkoa tutkintapyynnöllä [ii], ja Soldiers Of Odin -katupartioiden vastustajat ovat ihmetelleet, miksi partioijat käyttävät skandinaavisen pakanauskonnon symbolia esimerkiksi kalevalaisen sijaan; Loldiers of Odin taas on parodioinut ryhmän toimintaa. Helsingin Sanomien Nyt-liitteen toimitus jopa otti yhteyttä islantilaiseen Ásatrú-järjestön johtajaan, “Odinin ylipappi” Hilmar Örn Hilmarssoniin, joka syytti katupartioitsijoita kulttuurisen perintönsä tahrimisesta. [iii]

Ruotsidemokraattien uusnationalistista ideologiaa tutkinut uskontotieteilijä Sami Lipponen [iv] kiinnittää huomiota siihen, miten luterilainen kansankirkko on tärkeä symboli uusnationalisteille, vaikkei heidän maailmankatsomus olekaan muilta osin uskonnollinen. Samansuuntaisen huomion on esittänyt sosiologi Susan Sundback [v], jonka mukaan Suomessa evankelisluterilaisen kirkon jäsenyys on osa kunnon kansalaisuutta, vaikka esimerkiksi kirkollisiin toimituksiin osallistuminen onkin vähentynyt. Kyse on kodin, uskonnon ja isänmaan ideologisesta kytkennästä: ristin avulla osoitettaisiin siis kunnon kansalaisuutta.

Toinen selitys ristin käytölle on se, että vastakkainasettelu islamin kanssa saa kristillisyyden merkityksen suomalaisuuden, eurooppalaisuuden ja länsimaalaisuuden osana korostumaan. Tästä päästäänkin kansallismielisyyden kansainvälisyyteen. Kristillisyys korostuu myös äärioikeistolaisen Britain First -puoleen toiminnassa. Puolue on järjestänyt ns. kristittyjä partioita (Christian Patrols) muslimien asuinalueille. Risti on luonnollisesti kulkueen kärjessä. [vi]  Brittiläinen uskontososiologi Abby Day tutkinut, miksi ihmiset vastaavat väestönlaskukyselyihin olevansa kristittyjä. Monille tämä on keino viestittää, että on brittiläinen ja ei-muslimi. Kristillisyys on siis tässä yhteydessä pikemminkin kulttuurinen symboli kuin harjoitettua uskontoa. [vii]

Englantilaisen esikuvansa EDL:n mukaisesti myös Finnish Defense League on käyttänyt vaakunaa, jossa on risti kilven päällä. [viii] Risti on sekä englantilaisen että suomalaisen banaalin, eli arkipäiväisen nationalismin peruskuvastoa, onhan molempien maiden lipussa risti, mutta ainakaan Suomen lipun kohdalla ei kristinusko liene ensimmäinen sen herättämä mielikuva. Banaalin nationalismin [ix] uskonnollisuus on siis myös banaalia: niin arkipäiväistä, ettei sitä edes tule ajatelleeksi. Sen sijaan kun mielenosoituksessa on esillä pelkkä risti, nousee nationalismin ja kristinuskon kytkös symboliikan tasolla aivan eri tavalla esiin. Banaali kristillisyys uskontoistuu vastakkainasettelussa, mikä johtaa kiistoihin siitä, mikä on oikeaa kristinuskoa ja mitkä ovat soveliaita tapoja ja päämääriä kristillisen symboliikan käytölle. Sama asia nousee toki esiin myös Odinin kohdalla.

Nykyisessä germaanisessa uuspakanuudessa on Ásatrún edustaman monikulttuurisen ja suvaitsevaisen suuntauksen ohella myös valkoisen rodun ylivaltaa painottavia suuntauksia. Juuret löytyvät saksalaisesta kansallismielisestä ja etnonationalistisesta (völkisch) ajattelusta, jossa pakanallinen symboliikka ja mytologia vaikuttivat 1800-luvun lopulta lähtien, ja sitä kautta ne vaikuttivat myös natsismiin. Wotan (Odinin saksankielinen muoto) esimerkiksi esiintyy Richard Wagnerin (1813–1883) germaanisesta mytologiasta, kuten Eddasta ja Nibelungein laulusta ammentavissa oopperoissa. Samoista lähteistä ammensi myös saksalaisen okkultistin Guido von Listin (1848–1919) hahmottelema wotanismi. Listin ajattelu taas vaikutti useiden saksalaisten antisemitististen ja kansallismielisten ryhmien kautta natsipuolueen ja SS:n ideologioihin. [x] Nykyaikana Wotan esiintyy myös Saksassa ja Venäjällä vaikuttavien uusnatsiryhmien nimissä (WotanJugend).

Vaikka Odin-symbolilla on kytkös natsismin ja sitä edeltävän kansallismielisyyden estetiikkaan, en väitä että kyseessä olisi välttämättä natsisymboli. Juuri symbolien monimerkityksellisyys tekee niistä käyttökelpoisia. Soldiers Of Odinin logossa on yksisilmäiset, tuimat parrakkaat mieskasvot, jolla on viikinkikypärä, jossa on Suomen armeijan kokardia muistuttava tunnus, ja kasvojen edessä huivina Suomen lippu. [xi] Odinia on siis yritetty suomalaistaa.

Symbolit ovat osa kulttuurista työkalupakkia, jolla voidaan tehdä erinäisiä asioita. Toisaalta ne voivat olla myös ns. kelluvia merkitsijöitä, jotka eivät viittaa mihinkään olemassa olevaan kohteeseen, tai joiden viittaussuhteesta ei ole olemassa jaettua käsitystä. Politiikantutkija Emilia Palosen mukaan ”[p]olitiikassa tyypillistä on merkitysten kiinnittäminen tai muuttaminen”. [xii] Tärkeää on pyrkiä kytkemään oma poliittinen ohjelma “kansaan”, joka sekin on kelluva merkitsijä ja samalla poliittisen projektin legitimoija. Soldiers of Odinin edustajat pyrkivät eroon natsikytköksestä, ja pyrkivät esittämään edustavansa tavallista kansaa. (Samanlainen pyrkimys voidaan nähdä esimerkiksi 612-soihtukulkueessa, jossa sovellettiin ylioppilailta lainattua konseptia, eikä ollut sallittua pitää esillä poliittisia tunnuksia). Odin-symbolin avulla taas pyritään herättämään mielikuvia sotaisista pohjoisista miehistä, mutta Odinin ulkomaalaisuus mahdollistaa soturien suomalaisuuden kyseenalaistamisen.

Samanlaisia omistusoikeuskiistoja kuin ristin ja Odinin kohdalla on käyty myös kansallisista symboleista. (Vaikka olenkin kirjoittanut uskonnollisista ja kansallisista symboleista, en näe näiden symbolityyppien välillä mitään essentiaalista eroa. Kyse on siitä, mihin symbolit vahvimmin assosioituvat.) Hyvä esimerkki on kansallismielisyyteen vahvasti assoisoituva, korunakin käytetty Suomen leijona -symboli, jonka Vihreät pyrki ottamaan haltuunsa 2011 vaalien yhteydessä. Samanlaisena symbolien haltuunottoyrityksenä voidaan pitää esimerkiksi Erkko Lyytisen ja kumppanien Suomen marsalkka ‑monimediaprojektia (2012), jossa tehtiin monikulttuurista tulkintaa Mannerheimista. [xiii] Näissä esimerkeissä siis kansallisia symboleja pyrittiin ottamaan haltuun, liberaalin ja monikulttuurisen politiikan tueksi.

Symboleilla on voimaa sikäli, että niiden avulla voidaan pyrkiä muodostamaan kollektiiveja, mutta myös pyrkiä hajottamaan niitä. Samalla ne ovat tahmeita: niihin aiemmin liitettyjen merkitysten irrottaminen on vaikeaa (esimerkiksi äärioikeistolaisen ryhmän ei kannata käyttää hakaristiä symbolinaan saadakseen ohjelmalleen laajempaa hyväksyntää). Samanaikaisesti ne ovat monimerkityksisiä, eli tahmeita moneen eri suuntaan. Juuri tämä tekee symboleista samanaikaisesti käytännöllisiä ja vaikeita käyttää. Puhe autenttisuudesta (esimerkiksi kristinuskon tai suomalaisuuden kohdalla) liittyy merkityskamppailun keinovalikoimaan: sen avulla määritellään symbolien käytön legitiimiys. Viime kädessä kamppailussa symbolien merkityksistä on kyse oman poliittisen ohjelman oikeuttamisesta ankkuroimalla se kansan mielipiteeseen. Kansalla ei kuitenkaan oikeasti ole yhtä mielipidettä, kuten ei ole edes Odinin sotureilla, vaan kyse on tietyn näkemyksen ja ohjelman asettamisesta muiden edelle ja tämän etuoikeuttamisen legitimoinnista. Olennaista on siis se, millaiset poliittiset agendat pääsevät läpi ja miten se tehdään. Tässä prosessissa symboleilla on merkitystä. Ne toimivat selväsanaisemman ja yksiselitteisemmän retoriikan rinnalla.

Viitteet

* Kiitän Tiina Mahlamäkeä kirjoituksen ideasta ja vinkeistä. Muuten vastuu kuuluu allekirjoittaneelle.

[i] https://twitter.com/kirkko_evl/status/693475294435500032?ref_src=twsrc^tfw

[ii] http://www.hs.fi/kotimaa/a1454213379686

[iii] http://nyt.fi/a1452827766267

[iv] Lipponen, Sami (2004) “Nationens sista försvarare”: en religionsvetenskaplig studie av neonationalistisk samhällssyn och livstolkning i Sverige. Åbo: Åbo Akademis förlag.

[v] Sundback, Susan (1984) “Folk church religion – A kind of civil religion?” Teoksessa Harmati, Béla (toim.) The church and civil religion in the Nordic countries of Europe. Report of an International Consultation held in Ilkko-Tampere, Finland October 3–7, 1983. Geneve: Department of Studies The Lutheran World Federation. Sivut 35–40.

––– (2000) ”Medlemskapet i de lutherska kyrkorna I Norden.” Teoksessa Gustafsson, Göran & Thorleif Pettersson (toim.) Folkkyrkor och religiös pluralism – den nordiska religiösa modellen. Tukholma: Verbum. Sivut 34–73.

[vi] https://www.youtube.com/watch?v=fA6XcyXsxXU

[vii] Day, Abby (2011) Believing in Belonging. Belief & Social Identity in the Modern World. Oxford: Oxford University Press.

[viii] https://fi.wikipedia.org/wiki/Finnish_Defence_League

[ix] Ks. Billig, Michael (1995) Banal Nationalism. Lontoo: Sage Publications.

[x] Ks. Goodrick-Clarke, Nicholas (2004 [1985]) The Occult Roots of Nazism. Secret Aryan Cults and Their Influence on Nazi Ideology. New York: New York University Press.

[xi] https://www.facebook.com/Soldiers-Of-Odin-Finland-1535890053369400

[xii] http://politiikasta.fi/myyttinen-mannerheim-tuo-yleinen-ja-erityinen/

[xiii] Kyyrö, Jere (2014) “Mannerheim toisin silmin. Toiseus, ritualisaatio ja symbolit Suomen marsalkka –mediakiistassa.” Lähikuva 3–4/2014, Sivut 8–21.