Kulje hiljaa maailman katolla

Muistitreffit

Uskontotieteen tekstityöpaja piti tapaamisen viime torstaina Turun kirjakahvilassa. Tapaamisen syyksi olisi hienosti sopinut niin sanotut kirjailijatreffit. Pöydissä istui jo valmiiksi yksi ja toinen turkulainen avatun läppärinsä ääressä. Idea on siis tavata ja kirjoittaa yhdessä muualla, itselle ei tavanomaisessa – meille tekstityöpajalaisille väitöskirjan kirjoittamisen – ympäristössä ja antaa paikan vaikuttaa kirjoittamiseen ja sen sujumiseen.

Meille syy kirjakahvilassa tapaamiseen oli toinen. Yksi tekstityöpajalaisista, Johanna Jylhä, oli luvannut kertoa meille muille matkastaan Tiibetiin ja kuvistaan sieltä. Nuo kuvat ovat nyt esillä hänen ja matkatoverinsa Johanna Paalasen valokuvanäyttelyssä Kirjakahvilan seinillä. Yleensä tapaamisissamme luetutamme tekstejämme toisillamme, korjaten, viilaten ja pohdiskellen. Nyt jaoimme muistoja ja kokemuksia. Ne ovat monesti kirjoittamisen alkulähteitä, mistä halu tai jopa sanat kirjoittaa syntyy.

Ovi maisemaan

Johannan kertoessa Tiibetistä palasin hänen sanojensa kautta omiin kokemuksiini noin kolmen vuoden takaisella Tiibetin matkallani. Osa kokemuksista olivat harvinaisia, sellaisia kehollisiakin, joita ei voi täällä kokea. Yksi niistä oli korkean paikan tauti: päänsärky junassa, kun se nousee maailman laajimmalle ylänköalueelle vähitellen 4000 kilometriä Pekingistä Tiibetin pääkaupunkiin Lhasaan mennessään. Ja samasta syystä perillä heikkouden tai jopa vanhenemisen tunne, kun askel askeleelta mietit, jaksatko vielä. Johanna kertoi vielä tunteesta, kun junan ikkunasta aukenivat häikäisevät, taivaallisen kauniit vuoristomaisemat. Yksi näistä ikkunanäkymistä on ikuistettuna nyt kirjakahvilan seinällä. Se palautti mieleeni omia näkemiäni maisemia, maisemien sarjan ja ajatusten kirjon, joka oli omassa elämässä jäänyt pitkään ajattelematta, muistamatta.

Rukouslippuja matkalla Mt Everestille, tiibetiksi Qomolagmalle, Maan äitijumalattaren luokse. Kuva: Jaana Kouri

Toinen jakamamme muisto oli tiibetiläisten hartaus. Se välittyi Lhasassa Koraa, pyhiinvaellusta tekevistä vanhoista ja nuorista ihmisistä. Rukousmyllyt pyörivät käsissä niin kaupoissa asioidessa, kadulla kulkiessa tai luostarien sisäänkäynneissä. Myllyjen sisään on rullattu pyhiä tekstejä, mantroja, joiden toistamisen avulla voi puhdistua useasta jälleensyntymästä. Tai rukousliput, joita on ripustettu pyhiin paikkoihin, vuorille, järville, tuulten ulottuville, viedä rukoukset. Muistikuvien avulla, samoin kuin kehollisten tunteiden avulla voimme palata hetkeksi paikoille, jossa kokemukset ovat syntyneet. Muistin paikan tuntuja, missä olin kulkenut, mitä nähnyt, maistanut.

”Mene Tiibetiin ja näe paikkoja niin monta kuin pystyt ja sitten kerro maailmalle”

Punaiset liput liehuvat kiinalaisten hallintorakennuksen saloissa yhdessä näyttelyn kuvista. Yksi päällimmäisistä tunnelmista Tiibetissä oli myös kiinalaisten läsnäolo, niin näkyvä kuin näkymätön vallankumous. Nopeat junat mahdollistavat kiinalaisten nopean asuttamisen maahan. Oman matkani aikana kiinalaisilla oli vielä mahdollisuus synnyttää useampia lapsia, jos he muuttavat Tiibettiin. Vuorten mineraalit houkuttavat luonnon hyötykäyttöön, metsiä onkin jo hakattu kymmenien miljardien dollareiden arvosta. Aiempien luostariyliopistojen tuhansien munkkien määrät on rajoitettu nykyisin satoihin. Pitäisikö sanoa: onneksi edes niin? Jaoimme Johannan kanssa myös yhteisen huolen: miten kauan tiibetiläinen kulttuuri kestää? Muistin pohdintoja, perusteita, tiedon etsintää, hakuja ja löytämisiä, muttei aina tyytymistä niihin.

Matka Tiibetiin herätti ristiriitaisia tunteita, jo ennen sinne menoa. Pelkästään länsimaisen matkustaminen Tiibetiin tuo varoja kiinalaisille ja tukee siten sen maanvalloituspolitiikka. Olimme Johannan kanssa molemmat pohtineet oikeutustamme mennä turisteina maahan. Itse sain syyn lähteä luettuani Dalai Laman edellä olevat sanat. Sain myös tilaisuuden kuiskia eräässä luostarissa paikallisille munkeille nähneeni Dalai Laman. He ilahtuivat uutisestani, että hän on hengissä ja voi hyvin. Meitä oli varoitettu puhumasta paikallisille. Meillehän siitä ei ollut mitään vaaraa, mutta heille kylläkin.

Mitä muistot kantavat?

Kirjakahvilan takahuoneessa kuvavirta jatkui. Tulevaisuuden Buddha istui rauhallisena kuin odottaen omien ajatusteni rauhoittumista.  Johannan ja Johannan valokuvat herättivät menneen hetkeksi tähän päivään. Muistin jälleen, elin jälleen, olin jälleen maassa, jonne oli ikävä jo sieltä lähtiessä. Muistojeni pohjalla oli myös kipeänä sydänkäpysenä ajatus, jonka yksi tekstityöpajalaisista sanoi ääneen: eikö kiinalaisten politiikalle voi tehdä mitään? Taloudellisen vallan kasvun mahdollistama ylivalta tuntui myös pöydässämme hiljaisuutena, mahdottomuutena antaa yhtä yksiselitteistä vastausta.

Valokuvanäyttely on auki vielä tammikuun ajan. Kirjakahvila on muutenkin suotuisa paikka tapaamiseen, yksin tai yhdessä kirjoittaa, muistella tai syödä vegaanilounasta. Kirjakahvila syntyi aikoinaan vapaaehtoisten toimesta, se elää ja voimme siellä hyvin hetken ja toisenkin, myös toisaalla, Tiibetissä.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s