Ei yksin uskonnosta

Turun yliopiston uskontotieteen henkilökunta, tutkijat ja jatkokoulutettavat kokoontuivat tammikuisena perjantai-aamuna yhteisen pöydän ääreen keskustelemaan – ensimmäisen kerran ihmismuistiin – rahasta: Kuka sitä on onnistunut saamaan ja miten? Missä sitä olisi tarjolla? Miten sitä saataisiin meillekin?

Rahan ja rahoituksen näkökulmasta osallistujat olivat hyvin erilaisissa tilanteissa ja asemissa. Joillain onnellisilla tulee palkka tilille kerran kuussa. Joillain oli paljonkin rahoitusta takana, mutta juuri tällä hetkellä rahoitusta ei tullut mistään. Joillain oli rahaa tiedossa muutamaksi vuodeksi, joillain muutamaksi kuukaudeksi. Joku ei ollut vielä saanut ensimmäistäkään apurahaa. Jotakuta ei hyväksytty edes työttömäksi rahoituksen loputtua. Muutamalle rahat kertyivät, jos olivat kertyäkseen, erilaisista pienistä puroista.

Suuri osa päivän keskusteluista keskittyi näihin puroihin.

Kaikkien toiveissa siinsi puron sijasta vuolaana virtaava joki, projektirahoituksen Niili

Rahoitustilaisuudessa koottiin yhteen niitä erilaisia hakemuksia ja projektisuunnitelmia, joissa oppiaineen ihmiset olivat mukana. Iloittiin yhdestä läpimenneestä rohkeasta avauksesta. Pohdittiin myös rahoitusta vaille jääneitä hankkeita. Palloteltiin ideoita uusista suunnista ja suunnitelmista sekä mahdollisista yhteistyökumppaneista.

Potentiaalia uskontotieteen väessä on moneen suuntaan. Erityisesti keskusteltiin konkreettisista suunnitelmista ja hankkeista maahanmuuttajien kotoutumiseen liittyen. Toinen suuri teema oli taiteellisen ja tieteellisen työskentelyn törmäyttäminen. Esoteria ja henkisyys kulkivat koko ajan mukana. Myös yllättävät tai vähän kokeillut eri tieteenalojen yhteiset potentiaalit nousivat keskustelun aiheeksi.

Rahasta puhuminen yhdisti ja innosti uskontotieteilijöitä. Uskallettiin puhua myös suosituksista ja niiden läpinäkyvyydestä. Suunniteltiin tutkimussuunitelmatyöpajoja sekä hyvien käytäntöjen ja onnistuneiden suunnitelmien jakamista. Päätettiin myös koota yhteen eri ihmisten erityisosaamisalueita ja vähän tunnettuja kiinnostuksen kohteita sekä taitoja ja yhteistyötahoja.

Ja koska tyhjällä vatsalla ei jaksa kauaa ideoida, siirryttiin lounaalle. Uskontotieteilijöitä yhdistää paitsi raha myös ruoka. Lounaan äärellä ideat konkretisoituivat projektisuunnitelmiksi, kirjahankkeiksi tai taiteellisen ja tieteellisen osaamisen yhdistäväksi työpajaksi.

Ruokailun jälkeen kukin lähti omaan kammioonsa ja hanakat hakemuskynät lähtivät suihkimaan. Saa nähdä, mitä kaikkea tämä yksi ideointipäivä saakaan aikaan. Joka tapauksessa tapaaminen oli innostusta ja ajatuksia herättävä, kuten yhteenkokoontumiset yhteisen asian ääreen parhaimmillaan ovat.

Uskontotieteen henkilökuntaa ja tutkijoita Hus Lindmanin edessä. Kuvaaja: Pekka Tolonen. Kuvanmuokkaus: Tuomas Äystö

Kulje hiljaa maailman katolla

Muistitreffit

Uskontotieteen tekstityöpaja piti tapaamisen viime torstaina Turun kirjakahvilassa. Tapaamisen syyksi olisi hienosti sopinut niin sanotut kirjailijatreffit. Pöydissä istui jo valmiiksi yksi ja toinen turkulainen avatun läppärinsä ääressä. Idea on siis tavata ja kirjoittaa yhdessä muualla, itselle ei tavanomaisessa – meille tekstityöpajalaisille väitöskirjan kirjoittamisen – ympäristössä ja antaa paikan vaikuttaa kirjoittamiseen ja sen sujumiseen.

Meille syy kirjakahvilassa tapaamiseen oli toinen. Yksi tekstityöpajalaisista, Johanna Jylhä, oli luvannut kertoa meille muille matkastaan Tiibetiin ja kuvistaan sieltä. Nuo kuvat ovat nyt esillä hänen ja matkatoverinsa Johanna Paalasen valokuvanäyttelyssä Kirjakahvilan seinillä. Yleensä tapaamisissamme luetutamme tekstejämme toisillamme, korjaten, viilaten ja pohdiskellen. Nyt jaoimme muistoja ja kokemuksia. Ne ovat monesti kirjoittamisen alkulähteitä, mistä halu tai jopa sanat kirjoittaa syntyy.

Ovi maisemaan

Johannan kertoessa Tiibetistä palasin hänen sanojensa kautta omiin kokemuksiini noin kolmen vuoden takaisella Tiibetin matkallani. Osa kokemuksista olivat harvinaisia, sellaisia kehollisiakin, joita ei voi täällä kokea. Yksi niistä oli korkean paikan tauti: päänsärky junassa, kun se nousee maailman laajimmalle ylänköalueelle vähitellen 4000 kilometriä Pekingistä Tiibetin pääkaupunkiin Lhasaan mennessään. Ja samasta syystä perillä heikkouden tai jopa vanhenemisen tunne, kun askel askeleelta mietit, jaksatko vielä. Johanna kertoi vielä tunteesta, kun junan ikkunasta aukenivat häikäisevät, taivaallisen kauniit vuoristomaisemat. Yksi näistä ikkunanäkymistä on ikuistettuna nyt kirjakahvilan seinällä. Se palautti mieleeni omia näkemiäni maisemia, maisemien sarjan ja ajatusten kirjon, joka oli omassa elämässä jäänyt pitkään ajattelematta, muistamatta.

Rukouslippuja matkalla Mt Everestille, tiibetiksi Qomolagmalle, Maan äitijumalattaren luokse. Kuva: Jaana Kouri

Toinen jakamamme muisto oli tiibetiläisten hartaus. Se välittyi Lhasassa Koraa, pyhiinvaellusta tekevistä vanhoista ja nuorista ihmisistä. Rukousmyllyt pyörivät käsissä niin kaupoissa asioidessa, kadulla kulkiessa tai luostarien sisäänkäynneissä. Myllyjen sisään on rullattu pyhiä tekstejä, mantroja, joiden toistamisen avulla voi puhdistua useasta jälleensyntymästä. Tai rukousliput, joita on ripustettu pyhiin paikkoihin, vuorille, järville, tuulten ulottuville, viedä rukoukset. Muistikuvien avulla, samoin kuin kehollisten tunteiden avulla voimme palata hetkeksi paikoille, jossa kokemukset ovat syntyneet. Muistin paikan tuntuja, missä olin kulkenut, mitä nähnyt, maistanut.

”Mene Tiibetiin ja näe paikkoja niin monta kuin pystyt ja sitten kerro maailmalle”

Punaiset liput liehuvat kiinalaisten hallintorakennuksen saloissa yhdessä näyttelyn kuvista. Yksi päällimmäisistä tunnelmista Tiibetissä oli myös kiinalaisten läsnäolo, niin näkyvä kuin näkymätön vallankumous. Nopeat junat mahdollistavat kiinalaisten nopean asuttamisen maahan. Oman matkani aikana kiinalaisilla oli vielä mahdollisuus synnyttää useampia lapsia, jos he muuttavat Tiibettiin. Vuorten mineraalit houkuttavat luonnon hyötykäyttöön, metsiä onkin jo hakattu kymmenien miljardien dollareiden arvosta. Aiempien luostariyliopistojen tuhansien munkkien määrät on rajoitettu nykyisin satoihin. Pitäisikö sanoa: onneksi edes niin? Jaoimme Johannan kanssa myös yhteisen huolen: miten kauan tiibetiläinen kulttuuri kestää? Muistin pohdintoja, perusteita, tiedon etsintää, hakuja ja löytämisiä, muttei aina tyytymistä niihin.

Matka Tiibetiin herätti ristiriitaisia tunteita, jo ennen sinne menoa. Pelkästään länsimaisen matkustaminen Tiibetiin tuo varoja kiinalaisille ja tukee siten sen maanvalloituspolitiikka. Olimme Johannan kanssa molemmat pohtineet oikeutustamme mennä turisteina maahan. Itse sain syyn lähteä luettuani Dalai Laman edellä olevat sanat. Sain myös tilaisuuden kuiskia eräässä luostarissa paikallisille munkeille nähneeni Dalai Laman. He ilahtuivat uutisestani, että hän on hengissä ja voi hyvin. Meitä oli varoitettu puhumasta paikallisille. Meillehän siitä ei ollut mitään vaaraa, mutta heille kylläkin.

Mitä muistot kantavat?

Kirjakahvilan takahuoneessa kuvavirta jatkui. Tulevaisuuden Buddha istui rauhallisena kuin odottaen omien ajatusteni rauhoittumista.  Johannan ja Johannan valokuvat herättivät menneen hetkeksi tähän päivään. Muistin jälleen, elin jälleen, olin jälleen maassa, jonne oli ikävä jo sieltä lähtiessä. Muistojeni pohjalla oli myös kipeänä sydänkäpysenä ajatus, jonka yksi tekstityöpajalaisista sanoi ääneen: eikö kiinalaisten politiikalle voi tehdä mitään? Taloudellisen vallan kasvun mahdollistama ylivalta tuntui myös pöydässämme hiljaisuutena, mahdottomuutena antaa yhtä yksiselitteistä vastausta.

Valokuvanäyttely on auki vielä tammikuun ajan. Kirjakahvila on muutenkin suotuisa paikka tapaamiseen, yksin tai yhdessä kirjoittaa, muistella tai syödä vegaanilounasta. Kirjakahvila syntyi aikoinaan vapaaehtoisten toimesta, se elää ja voimme siellä hyvin hetken ja toisenkin, myös toisaalla, Tiibetissä.

”Ei tarvitse tietää paljon, pystyäkseen tekemään jotakin”

Kirjoittajat: Jaana Kouri ja Tiina Mahlamäki

Kodeistaan ja kotimaistaan pakenevat ihmiset, joista osa on kulkenut läpi Euroopan aina Suomeen asti, herättävät surua ja myötätuntoa inhimillisestä hädästä ja maailmassa vallitsevasta pahuudesta. Suuressa joukossa suomalaisia on herännyt yhtäläinen halu tehdä konkreettisesti jotakin, lahjoittaa vaatteita ja muuta tavaraa, kutoa lämpimiä neuleita, lajitella lahjoituksia ja työskennellä vapaaehtoisina ääriään myöten täyttyneissä ja nopeasti perustetuissa vastaanottokeskuksissa.

Vastaanottokeskukset tarjoavat lakisääteiset palvelut turvapaikanhakijoille: majoituksen, ruuan tai ruuanlaittomahdollisuuden, terveystarkastukset, mutta ei juuri muuta. Vastaanottokeskuksissa työskentelevät ihmiset toimivat äärirajoillaan, eikä heillä ole juurikaan mahdollisuuksia kehittää vapaa-ajantoimintaa, kielikoulutusta tai ajanvietettä vastaanottokeskuksissa pitkiäkin aikoja oleskeleville turvapaikanhakijoille. Siihen tarvitaan vapaaehtoisia. Niin Suomen Punainen Risti, seurakunnat kuin monet yhdistykset tai yksityiset ovat jalkautuneet vastaanottokeskuksiin. Tämän blogin otsikon sanat ovat Turun Mikaelinseurakunnan nuorisopappi Jonathan Westergårdin, joka on aloittanut muun muassa kahvilatoiminnan Pansion vastaanottokeskuksessa.

Neulontataitoiset valmistavat turvapaikanhakijoille syys- ja talvikeleillä tarpeellisia villasukkia ja muita neuleita

”Kohtaaminen on tärkeämpää kuin pelkääminen”

Näin totesi yliopisto-opettaja Niina Repo Turun yliopiston luovan kirjoittamisen järjestämässä avoimessa Turvapaikanhakijoiden tarinat – kokemuksia maahanmuuttajien kanssa toimimisesta -seminaarissa  joulukuussa 2015. Seminaarin tarkoituksena oli saada tietoa ja työkaluja turvapaikanhakijoiden kanssa toimimiseen selvittämällä, mitä voimme oppia konkareiden kokemuksista työskentelystä turvapaikanhakijoiden parissa.

Yhtenä alustajista oli Katja Keisala, kulttuurien välisten kohtaamisten tutkija Tampereen yliopistosta. Hän esitti aluksi yleisiä fakkiutuneita ajatusmalleja ja -tapoja, jotka eivät pidä paikkaansa. Ensinnäkin, kulttuurit eivät törmää, vaan todellisuudessa ihmiset kohtaavat, ainakin jotkut, ainakin toisinaan. Toiseksi puhumme vieraasta ihmisestä monesti yhteisöllisenä toimijana ja hänen erilaisuuttaan selitämme sillä, että se ”kuuluu hänen kulttuuriinsa”. Kulttuurin nähdään selittävän hänen käyttäytymistään. Tätä Keisala kutsui kulttuurismiksi, rinnastaen sen rasismiin. Todellisuudessa ei missään kulttuurissa tai maassa toimita vain yhdellä tavalla.

Keisala antoi ohjeita turvapaikanhakijoiden kohtaamiseen: Oleta, ettet tiedä mitään ihmisestä, jonka kanssa olet tekemisissä – ennen kuin hän on itse sen kertonut. Tunne itsesi, tulkintasi, tunteesi. Kehitä tunnetaitojasi; ole kohdatessa valpas. Et tarvitse niinkään kulttuurista tietoa, vaan vuorovaikutustaitoja. Kysy, kuuntele oppiaksesi, kerro näkemyksesi suoraan, kunnioita jokaista. Kyseenalaista se, että omat tapasi ja ajatuksesi ovat ainoita oikeita näkökulmia tai mahdollisuuksia toimia. Unohda small talk – opettele meta talk (se miten tulkitset tilanteen, jossa olette, miten sen oletetaan etenevän jne. ääneen puhuttuna). Se on neuvottelua, kyseenalaistamista. Pidä omia näkemyksiäsi vain hypoteeseina, älä manipuloi tai suostuttele toista.

Nämä ohjeet ovat kuin suoraan etnografian oppaista, kulttuurien tutkimuksen ammattilaisten tietotaitoa siitä, miten valmistaudut esimerkiksi haastatteluun. Vaikka nämä ohjeet kuulostavat itsestään selviltä, jokainen kohtaaminen on erilaisesta, niin maailmanlaajuisesta kuin paikallisesta, tilanteesta lähtöisin ja siihen kiinnittyvä. Ja silti, kulttuurintutkijoiden keskeisinä kiinnostuksen kohteina ovat olleet aina aiheet – kulttuurin ja uskonnon lisäksi esimerkiksi muisti ja kansallisuus – jotka nyt puhuttavat kaikkia. Tosin on hyvä ymmärtää, että oleellisinta ei ole se, mitä puhutaan vaan  se, miksi puhutaan.

Mitä kulttuurintutkija, ja erityisesti uskontotieteilijä, voisi tehdä tässä tilanteessa? Meillä on koulutuksemme ansiosta välineitä sekä kohdata turvapaikanhakijoita että informoida tai kouluttaa suomalaisia uudenlaisessa tilanteessa. Kyse ei ole ainoastaan oppineisuudesta, sivistys on muutakin: koulutuksemme antaa välineitä ja muokkaa asennettamme kohdata toisia, toisenlaisista olosuhteista tulleita, toisenlaisia kokemuksia kohdanneita, toisilla tavoilla maailmaa hahmottavia ihmisiä. Erilaisissa kohtaamisissa saamme myös hyvää, kokemuksen mukana kasvavaa taitoa. Mitä me voimme oppia muilta?

Kuivista lehdistä haravoitu sydän turvapaikanhakijaperheitä majoittavassa leirikeskuksessa marraskuussa 2015

”Kulttuuri ei ole lasia, se ei mene rikki”

Näin Irakin Kurdistanissa syntynyt ja kasvanut, mutta jo useita vuosia Suomessa asunut runoilija Chiman Karim tiivisti seminaarissa kokemuksiaan arkaluontoisten asioiden puheeksi ottamisesta ja siitä, mitkä asiat ovat arkaluontoisia.

Jotkin yksittäiset SPR:n ohjeet siitä, mitä puhua tai kysyä kohtaamisen tilanteessa, ovat herättäneet ristiriitaisia tunteita. Yksi kyseenalaisista aiheista on uskonto. Ristiriitaisia tunteita ovat herättäneet myös turvapaikanhakijoiden traumaattiset kokemukset, jotka ovat johtaneet lähtöön kotimaasta tai se, mitä he ovat kohdanneet matkan varrella.

SPR on valmennustapaamisissaan kehottanut olemaan puhumatta näistä arkaluontoisista teemoista ollenkaan – ainakaan, jos turvapaikanhakijat eivät ota niitä itse puheeksi. Seminaarissa Westergård taasen kertoi joidenkin turvapaikanhakijoiden tulleen mielellään kristilliseen jumalanpalvelukseen ja ottaneen jopa vastaan siunauksia. Käännyttämiseen ei tietenkään vapaaehtoistyössä kenenkään tule ryhtyä.

Osa seminaarin puheenvuoroista taas kannatti uskontojen unohtamista keskusteluissa. Monessa tilanteessa se onkin tarpeen. Mutta jos taas osa kohtaajista haluaa keskustella uskonnoista, tärkeää on olla avoin myös niistä puhumiselle.

Luovan kirjoittamisen tarinaryhmä osaltaan haluaisi ymmärtää, mitä tehdä ikävälle, joka näyttää olevan turvapaikanhakijoilla suuri. Miten kuunnella, mitä kysyä, miten ymmärtää? Ehkä juuri näihin kysymyksiin vastasivat seminaarissa parhaiten monikielisen runohankkeen edustajina Karim ja tuottaja Marja Mäenpää.

Neljä vuotta kestäneessä Runokohtauksia-projektissa suomalaiset runoilijat käänsivät Suomessa asuvien maahanmuuttajarunoilijoiden tekstejä keskinäisissä tapaamisissa. Joissakin käännöstyöryhmissä oli mukana myös kulttuuritulkki. Tapaamisissa pohdittiin varmaan myös sitä, miten tärkeää on tietää runoilijan tausta ja miten runot ovat ylirajaisia ja yleisinhimillisiä. Karim kuvasi tilannetta seuraavasti: ”Tavallisesti käännettäessä kukasta tulee muovikukka, mutta kun kääntäjänä on runoilija, kukka myös tuoksuu”.

Projekti tuotti yhdeksänosaisen radio-ohjelmasarjan, näyttelyn, joka kiersi Varsinais-Suomen kirjastoissa, työtavan levittämiskiertueen Joensuuhun, Ouluun, Tampereelle, Helsinkiin ja Hämeenlinnaan sekä lukuisia esiintymisiä runofestivaaleilla, kirjamessuilla ja kirjastoissa. Runokohtauksia-antologia julkistettiin kesällä 2015.

Niin turvapaikanhakijat kuin me suomalaiset olemme uudessa tilanteessa, jonka käsikirjoitus kirjoitetaan yhteisissä kohtaamisissa. Osa uskontotieteen oppiaineen piirissä toimivista on suunnittelemassa pakettia, jonka avulla voisimme osaltamme kertoa turvapaikanhakijoille Suomen uskonnollisesta kentästä: miksi suomalaiset kuuluvat evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja miten paljon tai vähän se heidän elämässään merkitsee; miten monimuotoinen Suomen uskonnollinen kenttä on; minkälaisia muotoja suomalaisten henkisyys saa ja myös siitä, miten paljon ja minkälaisia muslimeja Suomessa elää. Paketin avulla voi kuka tahansa uskontotieteen opiskelija tai tutkija – Punaisen Ristin koordinoimilla tavoilla – vierailla vastaanottokeskuksissa ja kohdata siellä asuvia.

Meillä kulttuurintutkijoilla, uskontotieteilijöillä, humanisteilla on myös tärkeää tehtävää vastaanottokeskusten ulkopuolella. Voimme puuttua rasismiin ja vihapuheeseen sitä kohdatessamme, mutta myös vierailla vaikkapa työpaikoilla ja oppilaitoksissa kertomassa rasismista, monikulttuurisuudesta ja islamista.

Tieto lisää ymmärrystä ja toivottavasti vähentää tietämättömyyteen perustuvaa pelkoa ja vihaa. Niin kuin seminaarissa näytetyssä Niina Oisalon dokumenttielokuvassa Vapauden valtakunta (King of Freedom, FI, UK, 2010) ruotsalaisen Alsiken nunnaluostarin – joka on tarjonnut suojaa Ruotsista karkotetuille turvapaikanhakijoille – sisar katsoo kameraan ja sanoo: ”Haava sisällämme on sama”.

Turun yliopiston Turvapaikanhakijoiden tueksi -toiminnasta [intranet]

Tietoa Suomen Punaisen Ristin Varsinais-Suomen Piirin monikulttuurisuustoiminnasta