Juhlapuhe Nirvanalle

12.12.2015

Nirvana r.y. 40 vuotta –
Suomen Uskontotieteellisen Seuran tervehdyspuhe

Arvoisa juhlaväki, olemme kokoontuneet tänne juhlimaan Turun yliopiston uskontotieteen oppiaineen ainejärjestö Nirvanan 40-vuotista taivalta. Haluan nyt lausua muutaman sanan Suomen uskontotieteellisen seuran edustajana tässä juhlassa.

Suomen uskontotieteelliselle seuralle opiskelijat ja myös opiskelijajärjestötoiminta ovat tärkeitä. Tämän vuoden aikana seuraan on liittynyt seitsemän uutta opiskelijajäsentä, joista jokaisesta olemme iloisia ja ylpeitä. Iloisia siksi, että on hienoa nähdä, että opiskelijat ovat kiinnostuneita seuran toiminnasta ja ylpeitä siksi, että opiskelijat edustavat niitä uusia sukupolvia, joiden käsiin seuran ja tieteenalan tulevaisuus lasketaan.

Tulevaisuus tuo mukanaan usein muutoksia, joiden toteutuminen mahdollistuu aina tässä hetkessä. Tänään Nirvanan juhliessa 40 aktiivista vuotta opiskelijatoimintaa samalla Nirvana muuttuu, sulautuen muiden lähialojen opiskelijajärjestöjen kanssa yhdeksi, uudeksi ainejärjestöksi, Seitaksi. Ursula K. Le Guin kirjassaan Pimeyden vasen käsi kirjoittaa lopuista ja aluista näin: Ei ole alkulähdettä eikä loppua, sillä kaikki asiat ovat ajan keskiössä. Kuten tähdet, jotka heijastuvat yössä tippuvassa sadepisarassa, siten myös sadepisara heijastuu tähdissä. Ei ole pimeyttä tai kuolemaa, sillä kaikki asiat vain ovat, hetken valossa, niiden alun ja lopun ollessa sama. –Valo on pimeyden vasen käsi. Tässä ”hetken valossa” vuoden pimeimpänä aikana juhlimme Nirvanaa, joka ei suinkaan lopu vaan jatkaa toimintaansa uudella nimellä ja samoilla tavoitteilla kuin aiemmin.

Tässä hetkessä yliopistokoulutuksen ollessa voimakkaassa vastatuulessa ja tutkitun tiedon väheksymisen saadessa yhä vahvempaa jalansijaa tulevaisuus näyttää toivottomalta. Virginia Woolf kirjoitti ”Sinä hetkenä kun mukautuu, kun tekee mitä muutkin tekevät, horros tunkeutuu sielun ja hermoston syvimpiin sopukoihin asti. Ihmisestä tulee vain ulkokuori, jonka sisin on tyhjä, tylsä, paatunut ja yhdentekevä.” Opiskelijat ovat tämän kehityksen vastavoima sillä uudet sukupolvet näkevät edeltäjiensä virheet tarkemmin, uudet sukupolvet ovat valmiimpia kyseenalaistamaan. Tästä muistutukseksi pyydän nyt kaikkia opiskelijoita kätkemään Simone de Beauvoirin seuraavat sanat sydämeensä: ”Kaikki ihmisen tekemät epäjumalankuvat, olkoonkin kuinka pelottavia tahansa, ovat tosiasiallisesti alisteisia ihmiselle, ja juuri siitä syystä ihmisellä on valta tuhota ne.” Älkää siis mukautuko, vaan kantakaa sivistystä ylpeydellä ja olkaa valmiit osoittamaan sen merkitys epäilijöille.

Ainejärjestötoiminta ja ainejärjestön vuosijuhla ovat myös iloisia asioita, kuten sivistys ja akateeminen koulutus ovat myös riemun ja aika ajoin riehakkuuden lähde. Ann Plato kirjoitti aikoinaan, että hyvä koulutus on toinen nimi onnellisuudelle ja mielestäni hän oli monella tapaa oikeassa. Hyvä koulutus ja sivistys ei tapahdu ainoastaan luento- ja seminaarisaleissa tai kirjastoissa, vaan myös siinä kommunikaatiossa, jota me tiedeyhteisön edustajina käymme keskenämme arkisissa ja ei-arkisissa tilanteissa: käytäväkeskusteluissa, sähköposteissa, illanistujaisissa ja nyt tänään vuosijuhlissa. Meillä kaikilla on syytä olla onnellisia näistä moninaisista mahdollisuuksista sivistyä yhdessä.

Haluan nyt toivottaa Turun yliopiston uskontotieteen oppiaineen ainejärjestö Nirvanalle vilpittömästi onnea, kykyä kyseenalaistaa jatkossakin sekä iloa osoittaa olevansa ylpeä siitä kaikesta hienosta työstä, jota Nirvana on tehnyt ja tulee tekemään!

Lämpimät onnittelut Suomen uskontotieteellisen seuran puolesta. Tässä samalla haluan antaa Suomen uskontotieteellisen seuran lahjan ainejärjestö Nirvanalle. Olemme koonneet seuran hallituksessa kattavan paketin kirjoja. Periaatteena on ollut antaa joko oman oppiaineen julkaisuja tai teoksia, jotka liittyvät seuran hallituksen jäsenten omien oppiaineiden tai tutkimusinstituuttien erityisiin tutkimusalueisiin. Toivomme, että nämä kirjat päätyvät Kutu-kirjastoon ja siten opiskelijoiden käyttöön. Vielä kerran suuret onnittelut Nirvanalle!

Anna Haapalainen
Suomen Uskontotieteellinen Seura

(Editor’s note: käännökset kirjoittajan)

Advertisements

Nirvana ja lopun ajat – etnokronografisia huomioita

Juhlapuhe Nirvana ry:n 40-vuotisjuhlassa 12/12/2015

Matti Kamppinen

Aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Tähän suomalaiseen sanomukseen tiivistyy aimo annos aikaa koskevaa kansanviisautta eli etnokronosofiaa: viisautta on sen tietäminen milloin on minkäkin aika: milloin pinnistellä, milloin luovuttaa, milloin odottaa, milloin syöksyä suin päin ties minne, milloin oppia kokemuksesta, milloin siirtyä seuraavalle tasolle ja milloin viimeistellä uskontotieteen tutkielma.

Aikaa koskeva kansanomainen viisaus eli etnokronosofia on osa etnokronografiaa eli eri heimojen aikakäsitysten kuvailua ja tulkintaa. Ajatelkaa vaikka oluenvalmistuksen etnokronografiaa: lager-olut sai aikoinaan nimensä siitä että se kesti aikaa ja se pystyttiin varastoimaan; Olvi mainostaa CXX-oluttaan lauseella kiireettä kypsynyt, ja ahvenanmaalainen panimo Stallhagen lauseella ”slow beer”; laivahylyn ruumasta kaivettu satojen vuosien ikäinen olut on juomakelvotonta mutta kallista, koska sitä voidaan uuttaa esille vanha hiivabakteeri, jolla voidaan käynnistää käymistä uusissa olutpulloissa.

Aika on mukana kaikessa mitä teemme, kokemuksen matriisina, kehikkona, jota pidämme itsestäänselvyytenä. Ilman aikaa ei olisi lämpöä, ei musiikkia, ei takkatulta, ei rakkautta, ei mielenrauhaa eikä edes mieltä. Muutama etnokronografinen huomio Nirvanan lopun ajoista on siis perusteltu.

Opiskelijajärjestö Nirvana on tullut tiensä päähän, mikä on etnokronografisesti kiinnostavaa, koska nirvanassa ei ole alkua, keskikohtaa eikä loppua. Nirvanaan siirtyminen voidaan ajoittaa kalenteriin, mutta Nirvanassa kalenteri menettää merkityksensä.

Nirvanan perustamisessa ammennettiin tietoisesti Intian niemimaan kulttuurista, johon kuuluu ajattomuus ja syklinen aikakäsitys, erotukseksi lineaarisesta ajasta. Nirvanan perustajat halusivat irti kristinuskon ja lineaarisen aikakäsityksen maailmasta, jossa kaikilla tapahtumilla on sijainti aikajanalla, ja jossa maailmalla on alku ja loppu. Lineaarisen aikakäsityksen oliot ovat ainutkertaisia. Esimerkiksi kristinuskon sanoma vesittyy hieman, jos Jeesus ja kumppanit seikkailisivat ihmisten keskuudessa useampaan kertaan. Sitä voisi halutessaan elää siivosti ja käydä seuroissa vasta seuraavalla kierroksella: odotetaan seuraavaa ristiinnaulitsemista.

Nirvana oli siis osuva nimi, se kun vei jäsenensä suoraan sinne missä aika menettää merkityksensä, paikkaan jossa ei ole ajallista järjestystä, vaan jossa kaikki ajanhetket ovat yhtä aikaa tarjolla äärettömässä nykyhetkessä. Olisihan tosin kristinuskostakin löytynyt hieman penkomalla vastaava olotila eli pääjumalan ajattomuus filosofi Boetiuksen mukaan ymmärrettynä, mutta ei siitä olisi saanut väännettyä ainejärjestölle kovin iskevää nimeä: Boetiuksen pojaat ja tyttäret. Ei hyvä. Nirvana parempi.

Nirvana ja jumalainen aika on siis eräänlainen tila tai olemisen modus, jossa ei tarvitse odottaa mitään. Ajatelkaapa miten kätevää. Ei tarvitse odottaa että kahvi valmistuu, tai että seuraavan viikon synttärit tulevat kohdalle, tai että valmistuu maisteriksi. Ei tarvitse myöskään pelätä että vanhenee ja iho käy ryppyiseksi koska voi valita nuoruuden ajanjaksot aina vaan uudelleen. Kaikki ajanhetket ovat saman tien saatavilla, vähän niin kuin Elisan 2000-luvun alun puhelinmainoksessa Haluan olla kaikkialla, kaikkien kanssa, kaiken aikaa, nyt ja aina. (Tätä lausetta ei kannata kirjoittaa varomattomasti hakukoneeseen – muistin ensin vain osan ”haluan olla kaikkien kanssa” ja osa latautuneista sivustoista oli K-18)

Nirvanan lehti Samsara oli sekin oiva valinta nimeksi, koska elämän tai kärsimyksen pyörä pyörii loputtomasti eteenpäin. Samsaraan tiivistyy syklinen aikakäsitys parhaimmillaan: tapahtumat kertautuvat loputtomasti, ja aina kun luulet, että loppu on käsillä, niin jo alkaa uusi kierros. Uskontotieteilijälle yksikään valomerkki ei ole koskaan lopullinen, vaan aina on oiva aika aloittaa uusi kierros. Voi tosin olla, että paikkaa pitää vaihtaa, mutta aikaa riittää. Rock-muusikko, kirjailija ja kansanedustaja Veltto Virtasen laulun sanoin ”Kaikella on aina aikansa, kun vain itse pidät huolta paikasta.” Ja kun kierroksia on ollut riittävästi, voi siirtyä nirvanaan, jossa aika menettää merkityksensä ja ajattomuus täyttää äärettömän nykyhetken.

Opiskeluaikana aikakäsitykset ovat koetuksella, mutta onko Nirvanan jäsenillä ollut muita opiskelijoita paremmat edellytykset selvitä temporaalisista kuilunreunoista, umpikujista, kiihdytyskaistoista ja suonsilmäkkeistä?

Tiedä häntä, mutta katsotaan muutamaa etnokronografisesti kiinnostavaa momenttia uskontotieteen opiskelussa.

Uskontotiede oli vuosikymmeniä Henrikinkadulla Fennicumissa, jonka luentosalin kello kävi eri aikaan kuin yliopistonmäen luentosalien kellot. Fennicumin kello oli jäljessä. Moni opiskelija kuvitteli edenneensä valoa nopeammin matkalla pääkirjastosta Fennicumiin tai joutuneensa huomaamattaan kosmoksen madonreikään, joka oli singauttanut hänet perille ennen kuin oli ehtinyt lähteä. Fysiikan opiskelijat olisivat ehkä nauttineet tilanteesta enemmän, jos heillä olisi ollut jotain asiaa uskontotieteeseen. Muutamalla fysiikan, lääketieteen ja megatroniikan pääaineopiskelijalla oli asiaa meille, he kun olivat törmänneet omissa opinnoissaan immanentin maailman rajoihin ja halusivat tietää mitä transsendentaalisella puolella oli tarjottavana. Yksi tällainen opiskelija oli lisäksi oivaltanut, että psykedeelisillä piristeillä pääsee nopeammin sinne minne standardiopiskelulla kestää vuosia. Säästyy aikaa. Uskontotieteen opiskelijoista oikoteitä toisaalle etsivät ainakin opiskelijat ja ainejörjestöaktiivit Hyppänen & Rinnekangas kenttätyötutkielmassaan ”HC Punk – nopea tie toiseuteen.” Jouduin valitettavasti kuuntelemaan tämän kenttäprojektin ääninäytteitä.

Ensimmäisen vuoden luennoilla uskontotieteen opiskelija pääsee kokemaan ruumiista irtautumista altistuessaan osin syvällisille, osin valaiseville, osin käsittämättömille luennoille. Haaste on selvittää mikä osa on mikäkin – onko tämän käsittämättömän ajatusvirran takana jotain syvällistä. Luennoitsijana voin kertoa että jaan tämän tunteen. Luennoidessa muutenkin aika menettää merkityksensä, koska oman äänen ja omien ajatusten kuuleminen on tieteilijän lempipuuhaa.

Ikuisuuskokemusten ohella luennot tarjoavat syklistä rutiinia, kalendaarirituaaleja ja siirtymäriittejä: maanantai ja kello kymmenen luento, tiistaina samaa lisää, kunnes koittaa keskiviikko, vedenjakaja, josta alkaa alamäki kohti viikonloppua.

Seitsenpäiväinen viikkosyklihän perustuu juutalaisuuden kosmogoniseen mytologiaan, ja jokainen viikko uusintaa myyttistä alkuaikaa tuomalla ratkaisevat tapahtumat nykyhetkeen, tahdoimme sitä tai emme. Luentosarjan viimeisellä kerralla oleva tentti toimii siirtymäriittinä, jonka jälkeen opiskelija siirtyy yhtä pykälää lähemmäs päämäärää. Juutalaisuutta ja riittiteorioita tuntevilla uskontotieteen opiskelijoilla on siis tilaisuus iloita enemmän tavallisesta viikosta kuin muiden aineiden näistä tietämättömillä opiskelijoilla.

Kandiseminaarissa temporaaliset pyörteet kiihtyvät. Kun syksyllä kiinnitetään aikataulu lukuvuodeksi, kevät ja oma esitelmä näyttävät olevan valovuosien päässä. Mutta eipä aikaakaan kun voi kauhistus: seminaarityön jättämiseen on aikaa muutama viikko, muutama päivä, muutama tunti. On alustavaa evidenssiä siitä, että universumin syke kiihtyy ja koneisto säröilee kandiseminaarin kevätkaudella siten, että muu maailma etenee nopeammin suhteessa opiskelijaan.

Palautusten takarajana on yleensä jokin päivä, mutta käytännössä se on yö. Eikä keskiyö, vaan useimmiten aamuyö tai varhainen aamu. Etnokronografian kannalta katsottuna opiskelija venyttää kyseistä palautuspäivää niin pitkälle kuin jaksaa valvoa, eli tiistai jatkuu keskiviikkoaamuun, jos on ollut työn touhussa ilman taukoja. Opiskelijoilla näyttäisi olevan maagisia voimia, jotka vääntävät jopa ajan kulun uudelle radalle. Esikuvina ovat uskonnoista tutut luojajumalat, kulttuuriheerokset ja alkuaikojen jättiläiset jotka luovat aikaa tekemällä asioita. Tässä uskontotieteen opiskelijalla on selvä etu verrattuna muiden aineiden opiskelijoihin.

Myös opintojen polulla on tarjolla ratkaisevia hetkiä, suoranaisia alkuaikoja, jotka jäävät elämään. Tämän huomaa paremmin varttuneempana tieteilijänä, kun edelleen ne keskeiset innoituksen lähteet, joita käytti gradu- tai väitöskirjavaiheessa tuntuvat aina vaan ajankohtaisilta, vaikka vuosi vuodelta ne jäävät kauemmaksi ja painuvat tieteellisen keskustelun unholaan. Väistämättä tulee vastaan tilanne, jossa tieteilijän lempikirjat ja omat keskeiset kontribuutiot on julkaistu ennen kuin kandiseminaarilaiset ovat edes syntyneet. Minulla tämä ajanjakso meni jo muutama vuosi sitten ohi, ja nyt odotankin innolla, että aikoinani tutkimani aiheet tulevat uudestaan muotiin – näyttäähän se pysähtynytkin kello kerran päivässä oikeaa aikaa. Mutta siis: tutkijauralle jos aikoo niin kannattaa leimautua graduvaiheessa kirjoihin ja teorioihin, joilla on käyttöä vielä elämän ehtoolla.

Joskus opinnoissa on enemmän luppoaikaa, joskus on kiire. Tutkinnon valmistumisen aikoihin monella opiskelijalla on kova kiire. Tähän saakka opinnot ovat menneet leppoisasti ja lehtori on saanut rauhassa odotella että kenttäkurssin tutkielma tai puhtaaksikirjoitettu kandityö valmistuu. Kun tutkintoa ollaan ottamassa ulos, ei puhettakaan jutustelusta. Gradu on saatava arvioiduksi nopeutetulla aikataululla ja turnitin-todistuksen saa vanha lehtori konkreettisesti hölkätä tiedekunnan toimistoon, sisäinen posti kun on siinä tilanteessa liian hidas.

Toisaalta olen sitä ikäpolvea, että liikkuminen paikasta toiseen omin jaloin on ihan luonteva osa elämää. Olemme kädellisiä ja jalallisia, ja kuljemme paikasta toiseen metsästäen ja keräillen. Reaaliaikaiset mobiilipalvelut esimerkiksi seminaareissa ja opintosuorituksissa ovat rapauttamassa ison osan opiskeluajan taikaa. Kun aikaisemmin tenttitulokset, palautteet, kurssitiedotteet ja muut piti konkreettisesti käydä katsomassa eri rakennusten ilmoitustauluilta, niin samalla tarjoutui mahdollisuus harjoittaa henkevyyttä, pyhiinvaellusta tiedelaitokselta toiselle. Samalla sai liikuntaa, raitista ilmaa, tapasi tuttuja ja tuntemattomia, pysähtyi murahtelemaan jurojen kemistien kanssa, tai nauroi yhdessä iloluontoisten luokanopettajaopiskelijoiden kanssa. Kehnon tenttinumeron saatuaan saattoi tyynnyttää mielensä kun tallusti takaisin. Opintokirja oli yksi hienoimpia keksintöjä – humanistien syvän siniseen opintokirjaan sai hakea merkintöjä. Oman edistymisen näki hyvin konkreettisesti.

Opinto-ohjauksessa on niin ikään tapahtunut etnokronografinen kumous. Uskontotieteen ensimmäisten vuosien aikana sain yhden neuvon silloiselta assistentilta Martti Junnonaholta. Kysyin käytävällä Junnonaholta miten kannattaisi tehdä opintojaksoja, kun olin aloittanut tammikuussa opinnot. Vastaus oli lyhyt ”Suorita kursseja mahdollisuuksien mukaan.” Erinomainen neuvo ja kantoi pitkälle. Parhaat neuvot sain kandi- ja laudatur seminaarissa samaiselta Junnnonaholta, Matti Y Karjalalta, Thomas McElwainilta, Aili Nenolalta ja kanssaopiskelijoilta. Opinto-ohjaus oli tiukasti ankkuroitu tulosten tekemiseen. Tuon ajan opinto-ohjauksen ajallinen kesto oli murto-osa nykyisestä HOPS- ja muusta konsultoinnista. Itseohjautuvuutta ja henkistä kypsymistä oli hienoa harjoitella ympäristössä, jossa sen sai tehdä rauhassa.

Loppu on lähellä, kuten meillä uskontotieteessä on tapana sanoa. Mutta ennen loppuaikaa muutama sana luppoajasta.

Luppoaika on kortilla. Olitpa koululainen, opiskelija, työssä tai työtä etsimässä, olla möllöttämiseen ei ole aikaa, vaan kaikki aika täytyy jyvittää erilaisille toiminnoille. Olla möllöttäminen, mikä aina on ollut suomalaisten erityinen kansallinen vahvuus, on nykyään ajan ottamista itselle, laatuaikaa tai akkujen lataamista, jotta taas jaksaa.

Tieteellisen kirjoittamisen yksi kestovinkkejä on jättää teksti lepäämään ja palata siihen uusin ajatuksin. En tiedä muista, mutta minusta omat tieteelliset tekstini näyttävät aina seuraavana päivänä paremmilta kuin edellisenä. Arvioijat eivät ole aina samaa mieltä, mutta näinhän tieteessä on yleensäkin: kirjoittajat itse pitävät tekstejään yleisesti ottaen parempina kuin muut, vaikka aikaa kuluisi kuinka.

Ajanjaksot tiivistyvät, pitenevät ja menevät poikki kummallisin perustein. Laskiaispullia saa nykyään läpi talven, ja nimikin on muutettu talvipullaksi. Jouluolut on muuttunut talviolueksi jota saa jo lokakuussa. Ostoksia voi tehdä ajankohdasta riippumatta, ja opintosuoritusrekisterissä voi vierailla vaikka juhannusyönä, jos muuten ei onni kohtaa.

Aika tekee tehtävänsä. Yhden päivän mökötyksellä ei saa parisuhdetta raiteiltaan, mutta kokeilehan muutaman kuukauden tai vuoden jurotusta – jo vain tehoaa. Lastenkasvatuksessa tuskailee murrosiän haasteiden kanssa, vaikka ne ovat ohi muutamassa vuodessa. Moderni ympäristötaide kismittää, vaikka jo nyt voisi iloita siitä päänsärystä, minkä se tuottaa tulevaisuuden arkeologeille, kun jokimutaan hautautunutta nykyistä Turkua kaivetaan esiin.

Nirvanan liekki sammuu mutta nirvana uudestisyntyy Seitana ja haastaa samalla monen uskontotieteilijän ja varsinkin perennialistien ja esoteerikoiden käsityksen siitä, että Intiassa asuu kaikki viisaus.

Nirvana imee mukaansa folkloristit ja kansatieteilijät ja uudestisyntyy Seitana, kätellen samalla sitä talonpoikaisjärjen viisautta että kivi tai kallio on suunnilleen pysyvintä mitä on tarjolla. Samalla palataan Intiasta kotiseudun karuille kiviröykkiöille, kallioille ja pirunpelloille, mikä kertoo henkisestä kypsyydestä: Lakkaa etsimästä niin löydät.

Aiheesta enemmän

Matti Kamppinen: Enkelten aika. Loki-kirjat 1999.

Matti Kamppinen: Ajat muuttuvat. SKS 2000.

Matti Kamppinen: Tulevat ajat ja teknologia. SKS 2001.

 

 

Koordinoija kohtaa buddhalaismunkin

Ensimmäistä kertaa pappia kyydissä

Olen koordinoinut useita kursseja ja yhden kansainvälisen konferenssinkin. Mutta marraskuun viimeisellä viikolla vastasin ensimmäistä kertaa ei-akateemisen, joskin korkeasti koulutetun buddhalaisen munkin esityksen järjestelyistä. Tulku Dakpa Rinpochen luento “Buddhist Logic” oli yksi uskontotieteen oppiaineen järjestämästä Tibetan Buddhist Day -tapahtuman esityksistä.

Aamu oli viileän tuulinen. Kävelen Sirkkalan parkkialueella Kaivokadun puoleiselle portille. Siinä ei ole numeroa, ei kylttiä, ei mitään. Miten ulkopuolinen löytää parkkialueelle, Minerva-rakennukseen ja toisen kerroksen seminaarihuoneeseen? Laitan seiniin flyereitä paikkoihin, josta ne huomataan. Näkyvätkö viimeaikaiset kasarmin liikennejärjestelyt navigaattorissa? Sitä en ehtinyt tarkistaa. Seison pihalla miettien, miten tulijat tunnistavat minut,  kun Rinpochen kuljettaja soittaa, että he ovat paikalla minuutin kuluttua. Kerron olevani täysruskeissa vaatteissa ja seison vastassa portilla parkkikortti kädessäni. Siinä he jo ovatkin. Aivan ajoissa.

Auton ovi avautuu, en tiedä miten ja mihin käteni laittaisin, kun tummanpunaiseen kaapuun pukeutunut munkki jo pitelee kättäni omissaan. Hänen kätensä ovat lämpimät. Tuntuu kuin hän sanoisi minulle tervetuloa, vaikka itse olen  häntä toivottamassa tervetulleeksi.

Kulttuurialan ammattilaisen tietotaitoa

Jokainen järjestettykin tapahtuma on omanlaisensa, erilaisten ihmisten kokoontuma, yllättävien yksityiskohtien ja ongelmanratkaisutilanteiden kooste. Koordinoimiseen sisältyy paljon ohjeistamatonta, mutta välttämätöntä tapahtumaa edeltävää toimintaa, joka pitää muistaa, ottaa huomioon ja  aloittaa ajoissa. Kun koordinoin Honko-konferenssin vuonna 2013, pyysin itselleni kolme opiskelijaa avustajiksi, jotka olivat läsnä jokaisessa tapahtuman järjestämisen vaiheessa. Tätä kun ei opi kuin tekemällä.

Koordinointi on tilaisuuden suunnittelua, sen esiintyjien kokoamista, asioiden sopimista ja toiveiden huomioimista. Se on kompromisseja ja uudelleenjärjestelyjä. Se on asioiden sumplimista niin, että kaikki ovat tyytyväisiä. Se on aikataulujen laatimista, jokaisen esiintyjän matka-aikataulun, ruokavalion ja erityistoiveiden tarkastamista. Se on huonevarauksia, virallisten vastausten lähettelyä ja leimojen etsintää. Se on lukuisien sähköpostien lähettelyä ja vastaanottamista ja niissä olevien yllättävienkin vastausten tai vastaamattomuuden tulkitsemista. Se on sen muistamista, mitä on tehnyt ja mitä on vielä tekemättä.

Se on tilaisuuden mainostamista. Se on tiedottamista, vastaanottajien tutkailua, sähköpostilistojen penkomista ja vakuuttelua itselle, että nyt tieto on mennyt perille mahdollisimman moneen ja otolliseen postilaatikkoon ja luukkuun. Eikä sähköpostimainonta ole täysin vielä korvannut julisteiden paikkaa ilmoitustaulujen satunnaisen ohikulkijan huomion herättäjänä.

Se on monen aiemmin oppimansa uudelleen käyttöönottoa. Olenkin onnitellut itseäni luokanopettajan työni kokemuksista. Siellä opin ainakin sen, ettei hermoilu auta yhtään mitään tai ketään. Stressi vain tarttuu muihinkin. Se tarkoittaa uusien, yleensä tietoteknisten asioiden oppimista ja kokemuksen lisääntymistä. Onneksi koordinoija voi pyytää apua. Kuten nyt buddhalaisuustapahtumassa flyerintekijältä.

Lähetin tekstin ja kuvan, hän hoiti muun. Tosin flyerin tekstiin pätee sama kuin moneen muuhunkin tekstilajiin: tuntuu kuin ne eivät koskaan olisi valmiita julkaistavaksi. Buddhalaisuuspäivän flyerin tekstiä muokkasin ja korjasin noin kymmenisen kertaa, kun tietoa tuli lisää, kun ajat muuttuivat, kun tarkistin oikeinkirjoituksen useamman kerran, kun vain olin ollut aiemmin huomaamatta jotain, joka voisi olla toisella tavalla paljon parempi. Kun flyerin painattaminen ajallisesti painaa päälle, jossain vaiheessa se vain on annettava tekijälle. Mieluummin kun kaikki muutokset on tehty. Onneksi minulla oli kärsivällinen ja taitava flyeristi. Munkin mielestä flyer oli hieno.

Kun kenttä tulee kylään

Puoli tuntia ennen tilaisuuden alkua hain vesikannun ja lasit, avasin tietokoneen ja laskin tuoleja. Useamman viikon olin miettinyt, onko seminaarihuone liian pieni ja pitäisikö pöydät poistaa. Useassa buddhalaisten omissa  tilaisuuksissa ihmiset ovat halunneet istua lattialla. Pitäisikö munkin istua muita korkeammalla? Nyt ei ole kynttilöitä, ei suitsukkeita, ei tankoja seinillä. Mietin miten voin ilmaista akateemista vieraanvaraisuuttamme. Sillä, että osoitamme olevamme kiinnostuneita hänen puheestaan,  arvostamme hänen läsnäoloaan omalla tavallamme. Paikalla oli lisäkseni yksi ihminen. Nyt mietin onko huone liian suuri.

Kun tulen pihalta Tulku Dakpa Rinpochen kanssa seminaarisaliin, vain kaksi yleisön tuolia on vapaana, josta toiseen istun itse ja toiselle hetkeä myöhemmin myöhässä tulija. Tupa on täysi. Professori Matti Kamppinen lausuu tervetuliaissanat. Esittelen pääpuhujamme yleisölle englanniksi, joka kohta tuntuu kuin toiselta kotimaiselta, kun esiintyjien puheissa vilahtelevat myös tiibetinkieliset termit ja nimet. Osa munkin luennon sisällöstä menee ohitse korvieni, tarkkailen yleisöä ja puhujaa kuin turvamies, kaiken huomioiden, kaikkeen varautuen. Hetki jää mieleeni muistoksi, joka on siihen “syysuhteessa, de byung’brel, kuin savu tuleen, ei pysyvä”, puhujaa lainatakseni.

Tulku Dakpa Rinpoche. Kuva: http://tulkudakpa.org/album.htm

Tulku Dakpa Rinpoche on valmistunut Mindrollingin luostarin korkeakoulusta päteväksi sutristen ja tantristen opetusten haltijaksi. Hän on vieraillut vuodesta 1999 lähtien Euroopan eri maissa eri dharmakeskusten ja oppilaidensa kutsumana. Hän asettui suomalaisten oppilaidensa pyynnöstä ensimmäisenä tiibetinbuddhalaisena lamana asumaan pysyvästi Suomeen vuonna 2006. Nykyään hän toimii Helsingin Danakoshan Dharmakeskuksen hengellisenä johtajana.

Luennon jälkeen Rinpoche istuu vieressäni,  juo teetä ja syö kasvispiirasta. Yleisöstä käy ihmisiä tervehtimässä häntä ja pohtimassa vielä luennon herättämiä kysymyksiä. Koordinaattorin kohokohta: asiat ovat sujuneet hyvin, yleisö tuntuu tyytyväiseltä. Vielä muutama virallinen paperi ja munkki lähtee kotimatkalle. Me jäämme jatkamaan seuraaviin esityksiin.

Takaisin seminaarihuoneeseen ja  maisemiin maailman katolla

Toisena puhujana oli osalle uskontotieteilijöistä jo tuttu luentosarjoja oppiaineessamme pitänyt Albion Butters. Hän avasi kuulijoille Nyigma-koulukunnan historiallista ja opillista taustaa. Albion on tehnyt väitöskirjansa 1300-luvulla eläneen ko. koulukunnan oppineesta yogista, Longchen Rabjamista. Hän on myös opiskellut monien Nyigma-lamojen ohjaamana. Hän on erinomainen tulkkaamaan, kotoistamaan ja tekemään ymmärrettäväksi buddhalaista viisautta ja historiallista kontekstia länsimaiselle kuuntelijalle.

Kalsang Wangdu, turkulainen tiibettiläinen opiskelijamme, kertoi puheenvuorossaan tiibettiläisten  koulutusjärjestelmästä Intiassa, etenkin tiibetinbuddhalaisen kulttuurin osuudesta opetuksessa. Hän on itse syntynyt paimentolaisperheeseen Tiibetissä, opiskellut Yhdysvalloissa  ja työskennellyt tiibetiläisten koulutusjärjestelmässä kymmenen vuotta Intiassa. Nyt hän tekee kasvatustieteen väitöskirjaa aiheesta Turun yliopistossa. Kalsangin luento herätti yleisössä ajatuksia uskonnollisen kasvatuksen osuudesta ja erityisesti meditaation tai mielenrauhan tekniikoiden opettamisen tärkeydestä myös suomalaisissa koulussa.

Himalaja 2011. Kuva: Jaana Kouri.

Rukousliput Himalajan ylängöllä. Kuva: Jaana Kouri

Tapahtuman viimeisenä esiintyjänä oli uskontotieteen tohtorikoulutettava Johanna Jylhä, joka kertoi vuosi sitten tekemästään matkasta Tiibettiin. Johanna oli tehnyt esityksensä matkakertomuksen muotoon, jossa kuvat ja matkalla pohdituttaneet kysymykset vuorottelivat. Ne toivat näyn kansan hartaasta buddhalaisesta omistautuneisuudesta ja huolen maan perinteisen kulttuurin säilymisestä ja ankkuroivat myös edellisten esiintyjien puheiden sisältöä tämänhetkiseen maan vaikeaan tilanteeseen. Ne toivat mieleeni saman suuntaiset ajatukseni muutama vuosi sitten tekemäni Tiibetin matkan ajoilta. Harkitsin ennen lähtöäni, onko eettisesti oikein, että matkustan maahan, jossa sen omat kansalaiset kärsivät alistetussa asemassa ja turistina viemäni tulot menevät kiinalaiselle matkatoimistolle. Muistan silloin lukeneeni jostain Dalai laman sanoneen, että menkää ja palatkaa kertomaan millaista siellä on.

Buddhalaisen päivän päätyttyä olin entistä varmempi siitä, että oppiaineemme tehtävä on tuoda esille erilaisten kulttuurien ja uskontojen näkemyksiä ja niiden kannattajien tämän hetkisiä tilanteita niistä kiinnostuneille yliopistolaisille ja myös akatemian ulkopuoliselle yleisölle.

Otsikkokuva: Elina Karola.