Ostoskeskuksessa soivat kirkkourut, ja muita huomioita Amerikasta

Puolison kanssa vietetty loma vei Yhdysvaltoihin. Johdannoksi riittänee toteamus, että uskontoon liittyvistä matkakokemuksista ei ollut puutetta. Olen alle poiminut näistä muutamia.

***

Tykkään käydä isoissa tavarataloissa ja ostoskeskuksissa. En tosin juuri ikinä osta niistä mitään. Miellän ne ikään kuin osaksi katukuvaa: paloiksi paikallisten ”tavallista arkea”, jota on matkustellessa kiinnostava yrittää tavoitella ja kokea. Hansateinejäkään ei pidä vihata vaan ymmärtää.

Yksi USA:n tunnetuimmista tavarataloketjuista on Macy’s, jonka myymälä Manhattanilla on ehkä iso, mutta omintakeisempia syitä vierailulle löytyy Philadelphian keskustan tavaratalosta. Satavuotiaan rakennuksen erikoisuutena ovat yhden seinän kokoiset urut (kuvassa), jotka kuuluvat maailman suurimpiin. Hämmentävä 28500-piippuinen jättiläinen soi tavaratalossa kieltämättä komeasti. Käyntimme aikana soittaja esitti joululaulujen lisäksi hartaita virsiä. En tiedä onko kyse juuri pohjoismaalaisen näkökulmasta, mutta ainakaan itse en miellä tätä tehokkaimmaksi taustamusiikiksi rahan ylettömän kuluttamisen siivittämiseksi. Teki mieli lähinnä valokuvata urut ja painua sitten melko nopeasti oluelle.

***

Siinä missä Euroopassa alkoi Augsburgin ja Westfalenin rauhansopimusten jälkeen syntyä erityisiä kytkentöjä valtakuntien (myöhemmin kansallisvaltioiden) ja tiettyjen kirkkojen välille, Yhdysvaltoja on aina leimannut erilaisten kirkkokuntien suuri kirjo, sekä se, että niistä mitään ei ole nostettu erityiseen kansalliseen asemaan. Jos Suomi on luterilainen, Yhdysvaltojen kansallinen uskonto on jokin omintakeinen yleiskristillisyys, jolla ei ole samassa mielessä konkreettista seurakuntaa.

Yhdysvaltojen kansallisen historian kannalta muutama uskonnollinen suuntaus edustajineen on kuitenkin ollut keskeisessä roolissa. Englantilainen William Penn kääntyi anglikaanista kveekariksi ja perusti Pennsylvanian siirtokunnan vuonna 1681. Tämän jälkeen hän laati Pennsylvanian perustuslain, jonka vaikutus myöhempään Yhdysvaltojen perustuslakiin oli esimerkiksi uskonnonvapauden kannalta merkittävä. Pennin visioima normisto salli eri kirkkokuntien toimia vapaasti, mikä edesauttoi Pennsylvanian kehittymistä yhdeksi nopeimmin kasvavista ja taloudellisesti menestyksekkäimmistä siirtokunnista.

Ehkä osin ”penniläistä” taustaa vasten voi ymmärtää, miksi jotkut amerikkalaiset nykykommentaattoritkin korostavat uskonnonvapauden ja taloudellisen kasvun yhteyttä.

***

Kveekarit eivät ole Suomessa erityisen tunnettu kristillinen ryhmä pääosin pienen kokonsa (arviolta alle sata henkeä) vuoksi. Yhdysvalloissa heidän historiansa on kuitenkin pitkä ja asema näkyvämpi kuin Suomessa. Mainittu Pennsylvanian siirtokunta toimi varhaisena keskuksena Amerikan mantereella, jonne liike saapui Englannista 1600-luvun lopussa. Kveekarit tunnetaan ehkä parhaiten hiljaisista hartaushetkistään ilman puhesaarnaa sekä historiallisesta roolistaan esimerkiksi aseistakieltäytyjinä sisällissodan aikana sekä varhaisina orjuuden vastustajina.  Yhdysvalloissa heidät tunnetaan myös laadukkaina pidettyjen Friends School -yksityiskoulujen pyörittäjinä. Tällaisessa koulussa opiskelevat muun muassa Malia ja Sasha Obama.

***

Toinen Suomessa vähemmän tunnettu kristillinen suuntaus ovat episkopaalit. Ensimmäinen episkopaalikirkko löytyy, kuinkas muuten, Philadelphiasta. Christ Church perustettiin 1695 aluksi anglikaaniseksi kirkoksi, mutta Amerikan vallankumouksen jälkeen syntyi erityinen episkopaalinen suuntaus, joka määrittelee itsensä sekä protestanttiseksi että katoliseksi. Rituaalit seuraavat kuitenkin Book of Common Prayer –kokonaisuutta, joka on yleisesti käytössä useimmissa anglikaanikirkoissa. Kuvassa olemme opaskierroksella mainitussa vanhimmassa episkopaalikirkossa, joka nykymuodossaan on tosin peräisin 1700-luvulta. Istumme Benjamin Franklinin vuokraamalla penkillä. Edessämme näkyy George Washingtonin vakiopaikka.

***

Moni eurooppalainen juutalainen pakeni 1800- ja 1900-lukujen antisemitismiä Yhdysvaltoihin. Suomessa heitä asuu vain noin 1300. Yhdysvallat puolestaan on yksi juutalaisuuden keskuksista: heitä asuu laskutavasta riippuen maassa noin 4–8 miljoonaa.

Tätä ei ole esimerkiksi New Yorkissa vaikea huomata. Majoituksemme sijaitsi itse asiassa Avenue J:llä Brooklynin Flatbushissa, jota pidetään juutalaisena kadunpätkänä. Heprealaisella merkistöllä kirjoitettuja kylttejä näkyi kaikkialla, kosher-ruuat oli huomioitu alueen kaikissa ruokakaupoissa, ja hostellin kulmilla sijaitsevassa bagel-puodista jonotimme maukasta aamiaista yhdessä kipaa, mustia takkeja ja lierihattuja tai tichel-huiveja käyttävien asiakkaiden kanssa. Nämä vaatteet olivat osa normaalia katukuvaa myös esimerkiksi Manhattanilla. Tulipahan Brooklynissä vastaan myös leikkikenttä nimeltään ”Jacob’s Ladder”.

Mieleen jäi myös Manhattanin Chinatownissa sijainnut Buddha Bodai -ravintola, jossa oli ainakin kaksi erikoisuutta. Menun mukaan tarjolla oli monia liharuokia kanasta nautaan, mutta annokset sisälsivät todellisuudessa vain kasvisproteiinia lihan jäljitelmänä. Toiseksi, ravintola noudatti sekä buddhalaisia että juutalaisia ruokamääräyksiä (ks. kuva). Pseudokatkarapua menussa tosin näytti olevan. Ilmeisesti tällainen symbolinen epäkohta ei monia haittaa. Vastaavaa saanee etsiä New Yorkin ulkopuolelta pitkään.

Juutalaisten kulttuurinen ja yhteiskunnallinen vaikutus ja asema Yhdysvalloissa on kiinnostava. Pew:n tekemän kyselytutkimuksen perusteella amerikkalaiset pitävät juutalaisista uskonnollisena ryhmänä enemmän kuin kristityistä.

***

Ei ole epätavallista, että Yhdysvalloissa tuntematon toivottaa vastaantulijalle kadulla ”God bless you”. Näin kävi myös meille. Jos kokee ennen matkaansa tarpeelliseksi selvittää mikä on kohtelias tapa vastata suomalaista pelottavaan ”how are you” -tervehdykseen, on tiedonhaku tämän fraasin kohdalla myös paikallaan. Emme ole uskonnollisia, mutta toisinaan vastasin silti ”thanks, and you too”. Kohteliaisuus on tarttuvaa, kuten New Yorkin metrovaunun julisteessa luki.

***

Trinity Church, värikäs episkopaalikirkko Wall Streetillä.

Verkko, väylä ja työkalupakki

Verkko on sähköisen median ja muun muassa sosiologi Bruno Latourin ja yksi kognitiivisten skeemojen tutkijoiden käyttämä vertauskuva. Se on samalla rakenteellinen kuvaus niin yhteisöjen kuin aivojen tai sähköisen vuorovaikutusvälineen toiminnasta.

Minua kiinnostavat paikallisten kulttuuristen merkityksenannon ympäristölliset vertauskuvat. Esimerkiksi verkko on melko hyvä vertauskuva tutkimuskohteeni Lypyrtin luotsikylän kontekstissa, sen merellisen ja kalastukseen liittyvän vertauskuvallisuuden takia. Mutta entäpä ajatus väylien varrella olevasta kylästä? Olisiko väylä hyvä vertauskuva kuvaamaan merkityksenantoa? Onko paikallisten merkityksenannon tavassa jotain, johon merellisessä ympäristössä eläminen  ja merellä liikkuminen olisi vaikuttanut?

Merikarttoihin on merkitty tiettyjä väyliä, joita pitkin on hyvä kulkea ajautumatta karille. Päivittäisessä elämässä kylässä joutuu kuitenkin usein tekemään vesilläliikkumisen valintoja ja ratkaisuja, jotka liittyvät merkittyjen väylien ulkopuolella oleviin paikkoihin ja tilanteisiin. Merkityt väylät toimivat vertauskuvana joillekin kulttuurisille skeemoille, ei kaikille.

Verkossa on solmuja, jotka esimerkiksi Latourin verkkometaforassa ovat tilanteita, joissa niihin osallistuvia toimijoita voidaan tarkastella. Solmu ei ole kiinteä joustamaton solmu, joka ei aukeaisi heti tilanteen jälkeen. Se tosin voi jättää jäljen, muiston kohtaamisesta.

Väylien risteyskohdat eivät ole todellisia solmukohtia vaan useamman väylän käyttämiä kohtia merellä. Niiden kohdalla tosin pitää olla tietoinen mahdollisesta yhteentörmäyksestä. Merellä kulkeminen ja navigointi ovat hyviä vertauskuvia elämän eri vaiheisiin, tutkimuksen etenemiseen ja moneen muuhunkin. Ehkä siksi niitä on käytetty niin usein myös runoudessa, aforismeissa ja  jääkaappimagneettiteksteissäkin. Olisikin hyvä käyttää tuoreita vertauskuvia.

Loisto valaisee pimeällä väylällä kulkijoita.

Tutkimuksissa ja opinnäytteissä kirjoittajan kentällä oleminen jättää jälkensä tutkimustekstiin. Tapa ajatella, sanojen rytmi, tutkimusympäristön sanonnat, sanojen käyttö tai jopa slangi vilahtelee tekstin seassa. Se voi olla tahatonta tai tarkoituksellista.Vertauskuvat ovatkin käyttökelpoisia tutkimustekstissä, kun niillä voidaan liittää käytännön elämän, konkretian ja kokemuksellisuuden tuottamaa tietoa tieteellisen merkityksenantoon. Monesti tämä tehdään, mutta sitä ei oteta erikseen esille tutkimuksen kohteeksi tai analyysin osaksi.

Kattaako vertauskuva koko tutkimuksen kuvana? Monissa väitöskirjoissa vertauskuvaa on käytetty rakenteen apuvälineenä. Se kokoaa tai hahmottaa lukijan mieleen viitekehyksen, jossa väitöskirjaa luetaan. Kun tutkimus on luettu, vertauskuvalla ei ehkä ole muuta kuin koristeellinen tehtävä. Vai voiko sen avulla jälleen yhdistää muita skeemoja toisiinsa? Muistammeko esimerkiksi paremmin, kun olemme lukeneet jonkin tieteellisen teoksen sen tarjoaman vertauskuvan kehyksessä?

Vertauskuvat toimivat samaan tapaan kuin jotkin emic- ja etic-käsitteet. Joitain käsitteitä, kuten riitti tai myytti käytetään vertauskuvan tavoin, kuten jo kuluneessa sanonnassa, että Beatles on myytti. Uskontotieteilijän mielessä väite testautuu myös merkityksessä, jossa Beatles voisi olla todella jotain mitä tieteenalamme määritelmien mukaan olisi myytti. Kyse onkin ehkä siitä, mikä on “todella olemista”?

Ovatko vertauskuvat todella olemassa olevia hahmottamisen apuvälineitä? Toki ovat ja paljon käsiteltyjä kirjallisuustieteen puolella. Voisimmeko käyttää niitä myös tietoisesti esimerkiksi tutkimuskohteemme merkityksenannon analyysissä? Itse mietin tässä väitöskirjaani kirjoittaessani sitä, miten ympäristö vaikuttaa vertauskuviin, jonka avulla hahmotamme maailmaa.

Jotkin vertauskuvat ovat käytännöllisiä jonkin aikaa, kunnes ne alkavat tuntua liikaa käytetyiltä tai aivan kuin aika olisi juossut niiden ohi (!). Vertauskuvat ovat myös hyviä työvälineitä tutkimuksessa. Jotkut ovat jopa korvaamattomia työn kokoamiseksi luettavaan muotoon, niin lausetasolla kuin rakenteessakin.Jokin tutkimus on jopa saattanut saada alkunsa mieleen jääneestä vertauskuvasta. Mutta tässäkin, kuten muidenkin tutkijan käyttämien työvälineiden kohdalla, on tavoitteena tulla tietoiseksi niiden olemassaolosta ja vaikutuksesta tutkimukseen. Ja lukijaan.