Paikanvaihdoksista, etäisyyksistä ja yksinäisyydestä

Kirjoittaja kokeilee uskaliaasti myös pinaati-smoothieta. Kuvassa Vilde, smoothie ja kirjoittaja.

Istun parhaillaan yhdessä monista Tarton vanhan kaupungin anniskeluravintoloista. Takana on pitkä päivä kirjoittamista ja tutkijakollegoiden tapaamisia. Taustalla soi reipashenkinen death metal ja ympärillä pyörii jos jonkinlaista mörkimmästä menosta pitävää kaveria. Mitä ihmettä teen täällä?

Tästä kaikesta on kiittäminen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Hain SKS:n kirjoittajaresidenssipaikkaa Tarttoon ja suureksi yllätyksekseni sen myös sain. Tulin Tarttoon maanantaina 7.9. illalla ja viivyn täällä melkein kuukauden. Tähän mennessä olen ehtinyt hämmentyä ruokakaupassa, kaupungilla, asunnossa ja kahviloissa.

Jos ei päivittäinen, niin ainakin joka toinen päivä toteutuva, rutiini. Suur kohvi ja kook Wernerissä.

Päiviini ei ole vielä muodostunut mitään rutiinia. Herään aikaisin, syön aamupalan ja sen jälkeen päivä etenee omaa tahtiaan. Arkiset asiat vievät alussa aikaa tavallista enemmän. Missä on lähin ruokakauppa? Missä on roskis? Miten ihmeessä nämä lukot toimivat? Mitä kautta on järkevää kulkea yliopistolle? Tilaanko kahvini englanniksi vai takeltelenko auttavalla eestilläni läpi transaktion? Hetkittäin olo on kuin lapsella, joka ei vielä osaa, mutta on hyvää vauhtia oppimassa.

Turhaan ei puhuta siitä, että kirjoittajien tulisi vaihtaa paikkaa. Mennä jonnekin, jossa eivät ole koskaan olleet. Hankkia etäisyyttä kotipaikkaan. Hankkia etäisyyttä rutiineihin. Asua jossain muualla edes vähän pidemmän aikaa. Paikanvaihdos irroittaa ehkä tehokkaimmin jumiuttavista rutiineista. Vaikka arjen askareiden kanssa menisikin pidempään kuin tavallisesti, auttaa paikanvaihdos murtamaan ne kuolettavat tavat, jotka herkästi estävät tai vaikeuttavat kirjoittamista.

Ensimmäisen kerran huomasin muutoksen perspektiivissä, kun luin eräänä aamuna aineistoani läpi. Luin asioista, jotka tapahtuvat Turussa. Täältä on sinne pitkä matka. En enää nähnytkään kenttääni siinä 15 minuutin kävelymatkan päässä olevana tuttuna sosiaalisena, kulttuurisena ja spatiaalisena verkostona vaan jonain sellaisena, josta olen tottunut etnografisissa tutkimuksissa lukemaan. Kenttäni oli muuttunut muille välitettäväksi, joksikin sellaiseksi, josta saatan kirjoittaa askeleen kauempaa. Aiempi läheisyyden harha oli haihtunut. Kenttä on edelleen lähellä, se on mukanani, mutta nyt se on käsiteltävämpi.

Tarton yliopiston kirjaston kirjastokortilla saa pääsyn lukusaliin ja kokoelmiin. Ehdoton hankinta.

Yksinäisyys on käsinkosketeltavaa. Menen nukkumaan yksin. Herään yksin. En tunne kaupungista juuri ketään. Yksinäisyys on sekä nautittavaa että hämmentävää. Yksinäisyys on myös vapauttavaa. En ole vastuussa muuta kuin itsestäni. Hiljaisuus pakottaa kirjoittamaan. Hiljaisuus rohkaisee kirjoittamaan. Hiljaisuus myös ajaa kirjoittamaan metalliluoliin ja rokkibaareihin. Yhtäkkiä pidän siitä, että ympärilläni on ihmisiä. Yksinäisyydessä on mahdollisuus valita jäänkö asunnolle, menenkö kirjastoon, hakeudunko ihmisten keskelle.

Näin kirjoitusresidenssikauteni alussa kaikki on vielä uutta. Uudet asiat ilahduttavat, sulostuttavat ja saavat rakastumaan uudestaan omaan kirjoittamiseen.