Impressioita kahdesta Valamosta

Tämän vuoden aikana satuin käymään ensimmäistä kertaa molemmissa Valamon luostareissa. Heinävedellä kävin helmikuussa tehdessäni opiskelutoverillis-kollegiaalisen vierailun Kuopioon ja Laatokalla kesäkuussa äitini ja siskoni kanssa osana Suojärvelle suuntautunutta kotiseutumatkaa.

Heinävedellä

Heinävedellä suuntasimme ensi töiksemme syömään ravintola Trapesaan (kreikan pöytää ja luostarien kohdalla ruokalaa tarkoittava sana), jossa nautimme seisovan pöydän antimista. Ruokailemassa oli myös luostarin kansanopiston ikoninmaalauskurssilaisia. Sen jälkeen oli luostarialueella kiertelyn aika. Kävimme katsomassa “uutta kirkkoa”, joka oli vihitty käyttöön 1977 ja pyhitetty Kristuksen kirkastumisen muistolle. Kirkon ulkoseinää koristi luostarin perustajia, pyhittäjäisiä Sergeitä ja Hermania kuvaava mosaiikki.

Perimätiedon mukaan kreikkalainen munkki Sergei asettui asumaan Valamon saarelle Laatokalle vuonna 992 ja sai seuraajakseen karjalaisen munkki Hermanin. Luostarin oikeasta perustamisajankohdasta on eri arvioita, ja se sijoitetaan 900-luvun ja vuoden 1389 välille. Luotettavimmat arviot kuitenkin sijoittavat perustamisen 1100-luvulle. Luostarin toiminta Valamon saarella on katkennut kaksi kertaa, ruotsalaisen sotilasosaston tuhottua luostarin 1611, jonka jälkeen toiminnan elpymiseen kului sata vuotta sekä talvisodan jälkeen 1940. Luostari oli liitetty osaksi Suomea jo suuriruhtinaskunnan aikana, ja itsenäistymisen jälkeen sinne oli jäänyt myös useita venäläisiä munkkeja, jotka olivat vannoneet uskollisuudenvalan Suomelle. Moskovan rauhan myötä Valamo siirtyi Neuvostoliitolle ja luostarin asukkaat ja arvokkain irtaimisto evakuoitiin Suomeen, kuten muuallakin Karjalassa.

Kiireessä toteutetun evakuoinnin aikana monet vanhoista munkeista kuolivat. Henkiinjääneet ja luostarin evakuoitu irtaimisto siirrettiin Suomeen ja myöhemmin Heinävedelle, josta munkit ostivat presidentti Kyösti Kallion ehdotuksesta Papinniemen tilan. Tiluksia tarkastaneet löysivät eräästä rakennuksesta Sergeitä ja Hermania esittäneen ikonin, mikä tulkittiin hyväksi enteeksi. Luostarin vanha kirkko muokattiin kahdesta aitasta. Jatkosodan aikana Valamoon oli palannut joitakin munkkeja, mutta toiminta ei ollut varsinaisesti käynnistynyt uudelleen. Valamon saarella luostaritoiminta lakkasi ja oli katkolla vuoteen 1989 asti, jolloin sotilastukikohtana ja vanhainkotina käytetyn luostarin tilat luovutettiin Moskovan patriarkaatille ja saarelle saapui venäläisiä munkkeja. Heinävedelle siirtynyt luostari taas jatkoi Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisen autonomisen Suomen ortodoksisen kirkon osana. Suomen ortodoksinen kirkko oli eronnut Moskovan patriarkaatista 1923.

Emme vierailleet Heinävedellä vanhassa kirkossa, eivätkä kulttuurikeskuksen näyttelyt olleet avoinna. Niinpä kävimme tutustumassa luostarin kirjastoon. Se oli yllättävän laaja. Ylemmässä kerroksessa oli muuta kirjallisuutta ja alakerrassa teologista. Alakerrasta löytyi myös kilpailukykyinen uskontotieteen hylly. Sen jälkeen kiertelimme luostarialueella, josta löysimme pienen rantatsasounan, siis rukoushuoneen, ei saunan. Sen jälkeen kävimme luostarin myymälässä, jossa oli ortodoksista kirjallisuutta, erihintaisia ikoneita, matkamuistoja ja luostarissa valmistettuja viinejä. Lopuksi kävimme katsomassa luostarin hautausmaata, jonka ehkä kuuluisimman asukin, Pentti Saarikosken hautaa jouduimme etsimään jonkin aikaa ennen kuin löysimme sen.

Laatokalla

Laatokan Valamoon kuljettiin retrofuturistista neuvostodesignia edustavalla Voshod-kantosiipialuksella Sortavalan satamasta. Menomatkalla aallokko hieman täristi, mutta palatessa Laatokka oli peilityyni ja meno sen mukaista. Luostarin satama oli vuonomaisen lahden pohjukassa ja satamaan mennessä näkyi useita kirkkoja, jotka kuuluivat pääluostarin alaisiin skiittoihin, erillisiin luostareihin. Hallitsevin maamerkki oli kuitenkin pääluostarin niinikään Kristuksen kirkastumiselle pyhitetty ja vuonna 1896 käyttöön otettu katedraali.

Satamassa oli kova vilinä: turisteja, työläisiä sekä joitakin munkkejakin. Kantosiipialukset ja laiva tyhjentyivät matkustajista, ottivat uudet tilalle ja jatkoivat pian matkaa. Turismi ei ole toki uusi asia, myös 1930-luvulla Valamo oli suosittu matkakohde. Turistiryhmämme majoittui hotelli Igumenskajassa (igumeeni tarkoittaa luostarin johtajaa), joka sijaitsi pääluostarin uloimmalla kehällä. Sisemmässä kehässä asuivat munkit ja sen keskellä oli katedraali. Sisemmän kehän portilla naiset joutuivat pukeutumaan huviin ja pitkään hameeseen, mikäli heillä ei sellaisia jo ollut yllään. Heinävedellä ei ollut aivan yhtä tiukkoja sääntöjä pukeutumisen suhteen: siellä luostarialue alkoi jo parkkipaikalta, ja kiellettyjä asioita olivat opastaulun mukaan tupakointi, helleasut, koirat, luostariväen valokuvaaminen, kirkkotilojen valokuvaaminen (tosin kirkkovahti antoi meidän kuvata pääkirkossa) ja äänekäs oleilu kello 21 jälkeen.

Katedraalissa oli yllättäen kaksi kirkkoa: 1892 käyttöön otettu, Sergeille ja Hermanille pyhitetty alakirkko, jossa jumalanpalvelukset järjestettiin ja 1896 valmistunut, Kristuksen kirkastumiselle pyhitetty yläkirkko, jota ei lämmitetty talvisin. Oppaan mukaan luostarin ikonit ja monet sisustukselliset elementit oli tehty Suomeen evakuoitujen, Heinäveden luostarissa tai Kuopion Ortodoksisessa kirkkomuseossa säilytettävien esikuviensa mukaan. Puitteet olivat hienot. Luostarissa myös rakennettiin paljon uutta, eikä rahasta ja työntekijöistä näyttänyt olevan pulaa. Valamon pääkirkon sisällä ja sisemmällä luostarialueella ei saanut valokuvata.

Opas kierrätti meitä kirkon lisäksi muualla luostarialueella, josta mieleen jäi munkkien hautausmaalla ollut hautakivi, jonka opas kertoi olevan Elias Lönnrotin löytämä. Haudassa lepäsi kertomuksen mukaan ruotsin kuningas Maunu, joka olisi haaksirikkoutunut Valamon rantaan ja elänyt siellä kuolemaansa vuonna 1371 saakka skeemamunkki Grigorina. Kertomus liittyy sepitteelliseen testamenttiin, jossa Maunu Eerikinpoika testamenttaa omaisuutensa pojalleen ja olemattomalle veljelleen sekä varoittaa heitä ryhtymästä sotaan Venäjää vastaan. Virallisen historiankirjoituksen mukaan Maunu olisi kuollut hänen laivansa upottua Norjan rannikolla.

Matkaryhmäläisiämme kiinnosti myös kuulla oppaalta, että oliko presidentti Putinilla omaa huvilaa saarella, kuten huhut tiesivät kertoa. Opas sanoi, että Putin, joka on harras uskovainen, majoittuu samassa rakennuksessa kuin muutkin arvovieraat, eikä hänellä ole omaa asuntoa saarella, vaikka hän käykin siellä.

Ruokailut järjestettiin luostarin ruokalassa, jossa seurueemme söi yhdessä muun luostarinväen kanssa. Ruoka oli askeettista, mutta hyvää. Illalla teimme kävelyretken saaren länsirannalle, jossa oli rakenteilla uusi kirkko. Rakennuksen yläosat olivat hirttä, ja muistuttivat jonkin verran karjalaisia ja suomalaisia ortodoksisia puukirkkoja. Alaosa muodostui jonkinlaisesta liuskekivestä kootuista pylväistä. Ratkaisu vaikutti silmääni turhan modernilta, mutta toisaalta on otettava huomioon, että ortodoksikirkkojenkin arkkitehtuuri muuttuu. Saaren pääkirkkokin toi mieleeni ennemmin Helsingin tuomiokirkon kuin prototyyppisen slaavilaisen kirkon.

Aamulla kävimme kääntymässä pääkirkon jumalanpalveluksessa. Miehet ja naiset olivat jakautuneet eri puolille kirkkoa, naiset vasemmalle ja miehet oikealle. Oli yllättävää huomata, että luostarin työvoimasta suurin osa oli naisia, tai sitten naiset ovat Valamossakin miehiä hartaampia kirkossakävijöitä. Matkaseurueessamme ollut ortodoksipappi seurasi myös jumalanpalvelusta, ja hänen poistuessaan naisia kerääntyi hänen ympärilleen pyytämään siunausta. Pappi siunasi heidät yksitellen, suomen kielellä.

* * *

Uskontotieteellisesti motivoitu tutustumiseni ortodoksisiin juuriini jatkuu. Seuraavaksi lienee vuorossa Kuopiossa sijaitseva kirkkomuseo Riisa, joka avattiin tänä keväänä. Myös Heinävedellä täytyy käydä uudelleen tutustumassa Lintulan nunnaluostariin (joka perustettiin Karjalan kannakselle 1895 ja evakuoitiin myös talvisodassa), ja Valamon luostarissa kulttuurikeskukseen sekä ostamassa pari pulloa viiniä.

Oppaamme mukaan Laatokan Valamossa katsottiin suomalaisten munkkien viininvalmistusta aluksi karsaasti, koska eihän alkoholi sovi yhteen luostareissa harjoitettavan kilvoittelun ja hesykasmin, eli hiljaisuuden mystiikan kanssa, mutta jokin aika sitten sielläkin taivuttiin ja alettiin valmistaa yrttilikööriä – tosin vain lääkkeeksi.

(EDIT: korjattu kirjoitusvirheitä.)

Teen työtä ja rakastan

Olen tehnyt väitöskirjaa kaksi vuotta. Rahoituksesta olen nauttinut yhteensä noin vuoden verran. En ole vielä varma teenkö lopulta monografia- vai artikkeliväitöskirjan, mutta tutkimuksen vieminen eteenpäin artikkeli kerrallaan on tuntunut luontevalta. Lähetin ensimmäisen vertaisarvioitavan tekstini tarkistettavaksi maaliskuussa ja seuraavan lähetän todennäköisesti kuluvan vuoden lopussa.

Koska väitöskirjan tekeminen on haastavaa, vaivalloista ja aikaavievää, ja eräät tahot ovat nähneet perustelluksi myöntää tätä kaikkea varten rahaa, tahtoisin ajatella tekeväni työtä. Ilman kiertoilmaisua: haluaisin ajatella tekeväni jotain yhteiskunnallisesti legitimoitua ja moraalisesti kunnollista. Pelkkä vaivalloisuus ja itsenäisesti rakennetut rutiinit eivät usein riitä, monesti tämän halun täyttymiseen vaaditaan myös työidentiteetti.

Tavanomainen osa mitä tahansa työidentiteettiä on siitä kertominen. Identiteettiä rakennetaan suhteessa muihin. Jos muut mieltävät sinun tekevän rehellistä työtä, on tämä helpompi sisäistää myös itse.

Työstään kertominen ei kuitenkaan ole aina helppoa. Lopulta ne ammatit, joiden kohdalla lähes jokainen kuulija luulee melko hyvin tietävänsä mistä on kysymys, kattavat vain osan ammateista: opettaja, sihteeri, siivooja, postinkantaja, hitsaaja, sairaanhoitaja, juristi, ja niin edelleen. Nyrkkisääntönä parhaiten ymmärretyksi tulevat ammatit, joista voisi päiväkodissa askarrella paperinukkeja.

Tieteenaloja voi vertailla samalla tavalla. Kyse on mielikuvista, ei tieteenalojen tai ammattikuntien arvottamisesta. Jos alani olisi matematiikka, historia, psykologia, lääketiede tai vaikkapa oikeustiede, kuvittelen että ainakin pinnallisissa keskusteluissa riittäisi tällöin pelkkä tutkijan omituisen toimenkuvan selittely.

Uskontotieteen tutkijassa yhdistyy kaksi anomaliaa. ”Vähän kuin teologi” ei osu mielikuvana edes lähelle. Näin sanomalla menettää vain mahdollisuutensa päästä uskontotieteilijän kanssa treffeille.

Millainen olisi uskontotieteilijästä lapsille tai aikuisille väsätty paperinukke? Lukeva ja kirjoittava hahmo, joka viettää aikaansa mahdollisesti myös etnografisella tutkimuskentällä, konferensseissa, luennoitsijana, palavereissa tai erillisessä palkkatyössä. Näiden asioiden viestimiseen taitavat paperinuket olla väärä media. Oikeasti hyvän esitystavan keksiminen on kuitenkin osoittanut vaikeaksi.

Taloudellisessa mielessä tutkijan ura on valintana likipitäen järjetön. Tulot ovat pienet ja nekin voivat loppua äkillisesti. On myös heitä, jotka tekevät väitöskirjansa ilmaiseksi. Tutkimustyön tekeminen edellyttää siis muutakin kuin rahalista vetovoimaa. Se vaatii tunnesidettä. Tämänkin takia tutkijuutta on joskus vaikea kutsua vain ”vain työksi”.

Tohtoripromootio – akateemisten rituaalien ytimessä

Turun yliopisto juhli 28-30.5.2015 uusia tohtoreita tohtoripromootiossa. Promootioon osallistui 12 kunniatohtoria ja 110 tohtoria. Osallistuin myös itse juhlaan, jonka keskiössä on tohtorinarvon merkkien, miekan ja hatun, seremoniallinen luovutus. Miekkoja ja hattuja voi periaatteessa ostaa kuka tahansa ja hatutkin sovitetaan hyvissä ajoin, mutta hetkestä tekee juhlavan sen symbolinen viesti ja rituaalinen akti. Julkinen tunnustus ja arvonanto virallisella seremonialla asettaa tieteellisen pätevyyden osoittaneen henkilön suorituksen yleisön eteen ja sitoo hänet osaksi akateemisen maailman perinteitä. Itse juhlat kestivät kolme päivää ja jokaiselle päivälle varattiin omat rituaalinsa.

Yliopiston rituaalisessa kalenterissa tohtoripromootio sijoittuu tärkeimpien hetkien joukkoon. Inhimillisen tiedon siirtämiseen erikoistunut akateeminen traditio on riippuvainen uusista sukupolvista tieteellisesti pätevöityneitä henkilöitä, jotka tulevaisuudessa siirtävät tietoa ja kasvattavat kulttuurista pääomaa edelleen. Tohtoripromootio on myös akateemisista rituaaleista selkeimmin ohjattu ja ennalta kirjoitettu seremonia. Varsinaista vihkimisaktia harjoitellaan edeltävänä päivänä, ennen virallisten juhlallisuuksien aloittamista. Virheettömiä rituaaleja promootiot eivät ole, sillä osanottajat ovat aina uusia, eivätkä he suorita rituaalia enää toista kertaa, jolloin kenties onnistuisivat paremmin. Ennalta määritelty juhlan kulku tarjoaa vahvan selkärangan juhlallisuuksille, jolloin osallistuja voi nojata rituaalin rakenteeseen ja keskittyä tohtorina olemiseen. Virheet ovat yleensä pieniä, kuten kunniatohtorin hatun unohtuminen päähän kansallislaulun ajaksi, eivätkä mitätöi rituaalin pätevyyttä tai juhlan tuntua.

Monet suomalaiset väittävät vierastavansa “jäykkiä” seremonioita. Osa jopa argumentoi ne vieraaksi suomalaiselle kulttuurille. Tähän mielikuvaan voivat vaikuttaa niin luonteenpiirteet kuin kulttuurisesti opittu vaatimattomuus ja vähättely. Kuitenkin sivistyneistön rituaalit ovat suomalaisessakin perinteessä kehittyneet satojen vuosien aikana, ensin Ruotsin kuningaskunnassa ja myöhemmin Venäjän keisarikunnassa. Suomen oma aatelisto on toki pieni, mutta historiallisesti sen syrjäyttäminen päätöksenteosta on uusi asia. Kansan enemmistö ei sivistyneistön rituaaleista ole välttämättä aiemmin osaksi koskaan päässyt, mikä voi myös selittää rituaalien vierastamista. Koulutuksen avautuminen ja sosiaalisen nousun mahdollisuuksien lisääntyminen toisen maailmansodan jälkeen on joka tapauksessa johtanut siihen tilanteeseen, että rituaalit ovat avautuneet laajemmalle yleisölle. Näin sivistyksen ja akatemian pyhimmät rituaalit eivät ole enää perimysjärjestyksellisen yläluokan hallussa, vaan periaatteessa kaikkien saavutettavissa. Jo tämän vuoksi jokaisen tohtorin kannattaa osallistua promootioon, juhlistaakseen tasavertaista oikeuttaan yhteisiin rituaaleihin.

Tohtoripromootion rituaalit ovat uskonnontutkijalle mielenkiintoisia myös ammatillisen näkökulman vuoksi. Uskonnoissa vastaavat siirtymäriitit ovat “arkea”, vaikka ovatkin “juhlia”, ainutkertaisia ja merkityksillä sekä tunteilla ladattuja hetkiä. Näkökulmallisen perspektiivin vuoksi kunkin uskonnon keskeisissä rituaaleissa on mukana tavalla tai toisella toiseus, yleensä yliluonnolliset olennot. Akateemisissa rituaaleissa valtuutusta ja siunausta ei saada jumalilta vaan ihmisiltä. Silti monet samankaltaiset roolit ja toiminnot rakentavat molempien tahojen rituaaleja. Tohtoripromootiota ohjaa yliairut, pappi, joka varjelee rituaalista pyhyyttä, sisäisen järjestyksen koskemattomuutta. Rituaaliset sanat latinaksi vihkivät promovendit sisälle sivistyneistön kaikkeinpyhimpään, tieteelliseen sisäpiiriin, jakamaan salattua viisautta kansalle. Itse ostettujen tohtorinarvojen symbolit, hattu ja miekka, pyhittyvät promoottorien käsissä virallisiksi ja päteviksi merkeiksi vihityn erityislaatuisuudesta. Näiden symbolien näkyvyys viestii kulkuetta seuraaville katsojille rituaalin onnistuneen. Tohtorit ovat laskeutuneet luoksemme ja he kantavat transsendenttisia symboleja, joihin meillä ei ole pääsyä – vielä.

Kuva: Turun yliopiston viestintä

Tohtoripromootion viralliset juhlallisuudet alkoivat miekanhionnalla. Yliopiston päärakennus täyttyi hyvinpukeutuneista tohtoreista ja seuralaisista. Alkusanojen jälkeen kohotimme kuohuviinimaljan meille, juhlavieraille. Tämän jälkeen pääsimme syömään ja juomaan viiniä. Syömisen ja seurustelun ohessa oli mahdollista seurata videoita yliopiston historiasta. Ruokailun jälkeen oli vuorossa illan päänumero, rituaalinen miekanhionta. Ohjelmasta teki humoristisen, ja potentiaalisesti vaarallisen, se, että juhlavieraille tarjottiin ensin kolme-neljä lasillista alkoholia, minkä jälkeen ryhdyttiin heiluttelemaan miekkoja. Onneksi miekat eivät ole teräviä; mutta kyllä tylsälläkin miekalla vahinkoa saisi aikaan. Miekanhionta-rituaalissa oleellista ei ole hionta, miekan koskettaminen tahkoon, vaan symbolinen ele, työkalun valmistaminen käyttöön. Kuohuviiniä kaadettiin miekan ja tahkon päälle, josta osallistujat saivat kauniit kuvat muistoksi. Tutkitun ja perustellun tiedon mahdollistava argumentti on tohtorin todellinen miekka, mitä fyysinen miekka pystyy vain symboloimaan. Puheiden ja hiontarituaalin jälkeen oli vuorossa kahvit, ja tanssiorkesteri johdatti illan päätökseen.

Kuva: Turun yliopiston viestintä

Seuraavana päivänä koitti varsinainen päänäytös, promootioakti. Turun konserttitaloon pystytetty akateeminen alttari toimi rituaalisena näyttämönä. Kun kulkue marssi saliin, musiikki vastaanotti promovoitavat arvokkaasti rituaaliseen ilmapiiriin. Yksi toisensa jälkeen tohtorit kutsuttiin eteen vastaanottamaan siunauksensa, kumartaen niille, jotka häntä rituaalissa läsnäolollaan kunnioittivat. Kun jokainen oli saanut merkkinsä, tohtorit siirtyivät arvokkaassa kulkueessa Turun tuomiokirkkoon, jonka jylhä ja massiivinen kivijulkisivu kutsui akateemista sivistyneistöä historian ja perinteiden pariin. Myös onnekkaat työmatkalaiset kunnioittivat kulkuetta pysähtymällä ruuhkaan lähes puoleksi tunniksi. Promootiojumalanpalvelus oli mielenkiintoinen liminaalikokemus, jossa historiallisia perinteitä kunnioittamaan pyrkivä ohjelma poikkesi akateemisen ja uskonnollisen rituaalin rajojen molemmilla puolilla. Jumalanpalvelusliturgian sopivuudesta promootiojuhlaan voi olla monta mieltä, mutta kirkon jylhät historialliset puitteet tekivät tilanteesta silti ainutlaatuisen. Kirkon jälkeen kaksi promovendiä, allekirjoittanut mukaan lukien, laskivat seppeleet Turun akatemian professorin Henrik Gabriel Porthanin (1739-1804) ja sankarivainajien haudoille. Tämä symbolinen kunnianosoitus menneille sukupolville sitoo akateemisen rituaalin osaksi sitä historiaa, mihin nykyiset ja tulevatkin tohtorit vihkiytyvät. Illallinen Turun linnassa jatkoi historiallisia puitteita vielä pidemmälle, tehden Turun tohtoripromootiosta valtakunnallisesti ainutlaatuisen – lähes koko kansakunnan historia yhdessä päivässä. Illan tanssi ja yön puhe auringolle (symbolinen kuva) väsyttivät lopulta viimeisetkin juhlijat. Kolmantena päivänä ylösnousseet tohtorit tekivät vielä risteilymatkan Naantaliin, hajautuen lopulta omille teilleen, kukin omia akateemisia uriaan kohti.

Kuva: Turun yliopiston viestintä

Elämä on rituaaleja täynnä. Jotkut niistä nousevat jalustalle henkilökohtaisesti tärkeinä siirtyminä tai muina kokemuksina, toiset nousevat sille julkisen tunnustuksena yksilön ominaisuuksista tai toiminnasta. Vaikka tästäkin akateemisesta rituaalista tohtori joutuu itse maksamaan ja ansaitsemaan sen sitä ennen omalla työllään, tuntuu promootiorituaali sillä hetkellä häntä varten tehdyltä. Hänen työnsä on tehty, on aika olla tyytyväinen omaan elämäänsä ja tunnistaa, että muutkin ovat häneen tyytyväisiä ja tunnustavat hänet tasavertaisena, lähtökohdistaan riippumatta.