Etsinkö vastauksia varjosta vai valosta?

Suomen Lähi-idän instituutti, Helsingin yliopisto ja Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRI järjestivät 24.–25.4.2015 kollokvion Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan tutkimuksesta. Kollokvion pääpuhuja, Yhdysvaltojen Wake Forestin valtio-opin apulaisprofessori Michaelle Browers kertoi kollokvion toisena päivänä Lisa Anderssonin vitsin, joka kuvaa amerikkalaisten politiikan tutkijoiden Lähi-idän tutkimusta:

Eräänä iltana ohikulkija kadulla näkee toisen etsivän kadonnutta kotiavaintaan katuvalon alta. Tarjotakseen apuaan ohikulkija kysyy etsijältä mihin hän pudotti avaimensa. ”Kadulle”, vastaa etsijä. ”Miksi sitten etsit sitä kadun vierestä?” ”Koska katulampun alla on enemmän valoa.”

Anderssonin mukaan se, että tutkijat ovat etsineet Lähi-idän politiikasta universaaleja yleistyksiä demokratian näkökulmasta, ei ole auttanut politiikan eikä Lähi-idän tutkimusta kovin paljon. Keskittymällä liiaksi demokratian tarkasteluun amerikkalaisesta näkökulmasta, tutkijat ovat Andersonin mukaan jättäneet tarkastelun ulkopuolelle muita tärkeitä asioita. Anderson esittää, että tarkastelemalla esimerkiksi imperialismin ja kansainvälisen kilpailun vaikutusta Lähi-itään tai talouden ja kansallisvaltioiden suhdetta voitaisiin Lähi-idän politiikkaa ymmärtää paremmin.

Kollokvion pääpuhuja, Browers, esitti yhtenä näkökulmana Lähi-idän tutkimukseen visuaalisuuden tarkastelun. Vaikka en omassa tutkimuksessani varsinaisesti tarkastelekaan aiheeni visuaalista rakentumista, aloin pohtia kuinka tutkimusaiheeni visualisoituu. Tarkastelen väitöskirjatutkimuksessani uskonnon ja sekulaarin välistä suhdetta turkkilaisessa koulutusjärjestelmässä turkkilaisuuden ja muslimiuden avulla. Kaivelin valokuva-arkistoani ja poimin sieltä Istanbulissa ja Ankarassa syksyllä 2014 ottamiani kuvia, joissa turkkilainen koulutusjärjestelmä näkyy.

”Esitelmä ja keskustelua: kapitalistinen koulutusjärjestelmä. Marxilaiset lukiolaiset.” Julisteessa on yhdistetty hakaristi ja Turkissa vuodesta 2012 voimassa ollut 4+4+4-koulutusjärjestelmä, jossa pakollinen koulutus on jaettu kolmeen neljän vuoden pituiseen jaksoon. Ilmoitus oli liimattu puuhun Ankaran keskustassa.

”Esitelmä ja keskustelua: kapitalistinen koulutusjärjestelmä. Marxilaiset lukiolaiset.” Julisteessa on yhdistetty hakaristi ja Turkissa vuodesta 2012 voimassa ollut 4+4+4-koulutusjärjestelmä, jossa pakollinen koulutus on jaettu kolmeen neljän vuoden pituiseen jaksoon. Ilmoitus oli liimattu puuhun Ankaran keskustassa.

Vasemman seinän teksti: ”Ei saa painostaa Imam Hatip -kouluihin! Vallankumoukselliset lukiolaiset.”Imam Hatip -koulut ovat enimmäkseen sunnalaista uskonnollista opetusta painottavia kouluja Turkissa, joista valmistuneet työskentelevät muun muassa imaameina. Uusi koulutusjärjestelmä avasi aiemmin suljettuna olleet Imam Hatip -keskikoulut. Kuvan rakennus on turkkilaisen uskonnollisen vähemmistön, alevien, rakennusta, Cemeviä, vastapäätä.

Vasemman seinän teksti: ”Ei saa painostaa Imam Hatip -kouluihin! Vallankumoukselliset lukiolaiset.”Imam Hatip -koulut ovat enimmäkseen sunnalaista uskonnollista opetusta painottavia kouluja Turkissa, joista valmistuneet työskentelevät muun muassa imaameina. Uusi koulutusjärjestelmä avasi aiemmin suljettuna olleet Imam Hatip -keskikoulut. Kuvan rakennus on turkkilaisen uskonnollisen vähemmistön (alevit) rakennusta (cemev) vastapäätä.

Turkin tasavallan perustajan, Mustafa Kemal Atatürkin, kuolinpäivänä Istanbulilaisen yksityiskoulun muistojuhlassa jaettu ohjelma, jossa on Atatürkin elinvuodet. Kuolinvuoden kahdeksikko on käännetty kyljelleen, jotta se esittäisi ääretön-merkkiä, joka kuvaa Atatürkin kuolemattomuutta. Koulun järjestämässä muistotilaisuudessa jokainen osallistuja kiinnitti Atatürkin kuvan vaatteisiinsa vasemmalle puolelle sydämen päälle.

Turkin tasavallan perustajan, Mustafa Kemal Atatürkin, kuolinpäivänä Istanbulilaisen yksityiskoulun muistojuhlassa jaettu ohjelma, jossa on Atatürkin elinvuodet. Kuolinvuoden kahdeksikko on käännetty kyljelleen, jotta se esittäisi ääretön-merkkiä, joka kuvaa Atatürkin kuolemattomuutta. Koulun järjestämässä muistotilaisuudessa jokainen osallistuja kiinnitti Atatürkin kuvan vaatteisiinsa vasemmalle puolelle sydämen päälle.

”Kotona rauha – maailmassa rauha. On onni saada olla turkkilainen. Istanbul – Bomonti. Yksityinen Bomontin armenialainen, katolinen alakoulu.”

”Kotona rauha – maailmassa rauha. On onni saada olla turkkilainen. Istanbul – Bomonti. Yksityinen Bomontin armenialainen, katolinen alakoulu.”

”Tytöt tulkaa Fatihin Edirnekapın tyttöjen Imam Hatip -keskikouluun, 5. luokan rekisteröinti aloitettu” Mainos on asetettu alakoulun sisäänkäynnin eteen Istanbulissa.

”Tytöt tulkaa Fatihin Edirnekapın tyttöjen Imam Hatip -keskikouluun, 5. luokan rekisteröinti aloitettu” Mainos on asetettu alakoulun sisäänkäynnin eteen Istanbulissa.

”Vastusta 4+4+4-järjestelmää. Liity Vallankumouksellisiin lukiolaisiin!” Ilmoitus oli liimattu sähkökaappiin Ankaran keskustassa.

”Vastusta 4+4+4-järjestelmää. Liity Vallankumouksellisiin lukiolaisiin!” Ilmoitus oli liimattu sähkökaappiin Ankaran keskustassa.

Näitä satunnaisia kuviakin katselemalla tulin pohtineeksi sitä, että neuvottelu uskonnon ja sekulaarin paikasta näkyy myös kaduilla eikä pelkästään koulutusjärjestelmään liittyvissä teksteissä, kuten opetussuunnitelmissa. Tutkimusaineistostani kiistanalaisina aiheina ovat nousseet esiin muun muassa Imam Hatip -koulujen ja alevien asema koulutusjärjestelmässä. Turkkilaisuus ja Atatürk ovat ainakin toistaiseksi saaneet säilyttää vuosikymmeniä kestäneen etuoikeutetun asemansa. Kuvista tulee esille kuitenkin myös näkökulma, jota en toistaiseksi ole havainnut teksteistä: talouden, koulutusjärjestelmän ja uskonnonopetuksen yhdistäminen. Vasemmistolaiset opiskelijajärjestöt pitävät uutta koulutusjärjestelmää kapitalistisena ja kokevat sen painostavan oppilaita uskonnollisiin Imam Hatip -kouluihin. Uskonto ja talous nähdään helposti toisilleen vastakkaisina, koska talous nähdään nimenomaan kuuluvaksi sekulaariin elämänalueeseen. Mutta jos uskontoa ja taloutta ei rajatakaan tiukasti toisistaan erilleen, vaan tarkastellaan niiden välistä suhdetta, voidaan myös ymmärtää paremmin miten asiat rajataan uskonnollisiksi ja sekulaareiksi. Kuten Lisa Anderssonkin artikkelissaan esittää, pahimmilta ennakkoasenteilta voidaan välttyä, kun tiedostetaan valot ja varjot ja etsitään vastauksia molemmista.

Lisa Anderson (2006) ”Searching Where the Light Shines: Studying Democratization in the Middle East” Annu. Rev. Polit. Sci. 9:189–214.

Kirjoittamisen lajeista vaikeimmat – puhe ja se “toinen”

Lahja ystävän puutarhasta

Lahja ystävän puutarhasta. Kuva: Anna Haapalainen

Loppukevät ja alkukesä ovat itseoikeutetusti juhla-aikaa. Ihmiset valmistuvat, puheita pidetään ja kuohuviinilasit kilahtelevat toisiaan vasten helkkyen. Juhlissa on tapana myös pitää puheita sekä kunniaksi että kiitokseksi. Kuten me kaikki varmasti tiedämme, puhe kirjoittamisen lajina on äärimmäisen vaikea.

Joskus jatko-opiskelija on niin onnellisessa asemassa, että saa apurahan väitöskirjansa loppuunsaattamiseksi. Joskus jatko-opiskelija, joka apurahan on saanut, saa myös pyynnön pitää kiitospuhe apurahojen jakotilaisuudessa.

Hyvän puheen ensimmäinen tunnusmerkki on se, että se ei ylitä pituudessaan viittä minuuttia. Tämä on toki subjektiivinen mielipide, mutta olen suhteellisen varma, että moni kykenee kyseisen mielipiteen allekirjoittamaan. Toinen tunnusmerkki on se, että vaikka puhe olisikin kirjoitettu sanasta sanaan, se on kirjoitettu puhuttavaksi ei luettavaksi paperista. Kolmas tunnusmerkki on se, että puhe muodostaa eheän ja tarinallisen kokonaisuuden. Puhe ei ole tieteellinen artikkeli, väitöskirja, mielipide, blogikirjoitus tai yleistajuinen artikkeli vaan se on hetkellinen ja ennen kaikkea viihdyttävä yhteinen matka.

Näistä edellämainituista syistä puheen kirjoittaminen on äärettömän vaikeaa. On suunnaton haaste asettua ihmisten eteen ja pitää yllä heidän mielenkiintoaan tilanteessa, jossa puheita on parhaassa tapauksessa useita. Akateemisissa yhteyksissä pyöriessään sitä väkisinkin joutuu joskus tilanteeseen, jossa puhe on kirjoitettava ja pidettävä. Jokainen kerta on uusi harjoitus.

Tässä oma harjoitukseni:

“12.5.2015
Turun Yliopistosäätiö
Snellmanin päivän juhla
Apurahansaajan kiitospuhe
Anna Haapalainen

Kaarina Helakisa: Annan seitsemän elämää

Kaarina Helakisa: Annan seitsemän elämää

Hyvät juhlavieraat, Turun Yliopistosäätiön edustajat, apurahansaajat, yliopistolaiset. Kun olin pieni lapsi, sain lahjaksi Kaarina Helakisan kirjan Annan seitsemän elämää, jolla oli ja on edelleen suuri vaikutus valintoihini. Kirjassa Anna pyytää velholta seitsemää erilaista elämää, huolimatta siitä, että seitsemän ei lukuna kuulu ihmiselle. Anna sanoo velholle: ”Minä en halua pientä elämää. Haluan suuren. Mutta jos elämän on oltava pientä, olkoon niitä sitten monta. Niitä elämiä”. Tämä virke on aina ja uudestaan palannut ajatuksiini. Helakisan Anna on vapaa ja kahlitsematon. Anna on kuin Virginia Woolfin kirjoittama lause, jonka mukaan ei ole porttia, lukkoa tai salpaa, joka kahlitsisi ajatusten vapauden. Helakisan Anna on mieli, joka etsii ja löytää aina uusia polkuja; elää seitsemän elämää ja vähän päälle.

Olen usein ajatellut, että opiskelu ja tutkiminen ovat jatkuvaa polkujen etsimistä ja löytämistä. Umpikujat eivät ole umpikujia, vain kohtia, joissa pitää pysähtyä ja katsoa tarkemmin. Jostain hetkellisen ryteikön keskeltä näkyy taas horisontti, jonne voi suunnata. Tällaisen mielen vaeltelun ja löytämisen edellytyksenä on vapaus. Vapaus valita ja tehdä, vapaus etsiä ja löytää. Tämän vapauden edellytyksenä on ”oma huone”. Se ei ole vain pöytä, tuoli ja tietokone, vaan myös perusturva, jonka avulla arjen konkreettisemmat asiat tulevat hoidetuksi.

Apurahatutkijan vuodenkierto jaksottuu rahoitushakujen mukaan. Tuloksia odotellaan, toiset jännittyneinä toiset ahdistuneina. Niin monta asiaa on tuloksista kiinni. Rahoitus on yhä kilpaillumpaa. Aina vaan useampi jää ilman rahoitusta. Me olemme onnekkaita. Meillä on mahdollisuus elää taas yksi pieni elämä tutkijuudessamme. Vaeltaa, etsiä, löytää, tavoitella.

Meille kaikille tässä juhlassa apurahan saaneille mahdollisuus työhön on nyt turvattu. Apuraha on kuitenkin paljon muutakin kuin palkka tehdystä työstä. Se on tunnustus. Se on osoitus siitä, että muutkin näkevät mielen vapaan löytämisen ja sen etsintöjen kohteen merkityksen. Tämä on ehkä vielä suurempi ja tärkeämpi asia. Tutkijan elämään kuuluu runsaasti epäilyä ja epävarmuutta siitä onko oma tutkimus, oma polku, se oikea ja perusteltu. Myönnetty apuraha on janoten odotettu varmistus suunnan ja päämäärän oikeellisuudesta.

En ole yksin kiittäessäni lämpimästi Turun yliopistosäätiötä siitä, että se myöntämällä rahoituksen on antanut meille oman huoneen sekä tunnistanut tekemämme työn merkityksen. Jokainen mieli tässä huoneessa on vapaa vaeltamaan olematta kuitenkaan eksyksissä, etsimään eri vaihtoehtoja tunnustellen ja löytämään yllättävistä paikoista taas uuden johtolangan, joka johdattaa horisontissa siintävään päämäärään.

Päämäärissä, kuten Annan seitsemässä elämässä, on ominaisuus, jonka mukaisesti ne eivät ole loppuja, vaikka ovatkin jonkin asian, tai elämän, loppuja. Apuraha kuljettaa meidät kohti jokaisen omaa päämäärää, mutta nämä päämäärät ovat taas uusia alkuja, uusia elämiä, joista avautuu aina ennennäkemätön horisontti. Jokin hyvin konkreettinen asia, kuten tutkimusrahoitus, asettuu näin aivan toisenlaiseen perspektiiviin. Se ei ole vain maitoa, leipää, vuokra, laskuja tai esikoisen uudet nappikset. Se on mahdollisuus elää seitsemän elämää ja vähän päälle.

Seitsemän elämää elettyään Anna lähti vuorille. Kukaan ei tiennyt minne. Sieltä Anna lähetti viestin, jossa luki: ”Elän”, Anna sanoo siinä ainoassa kirjelappusessa, jonka hän kuninkaalle lähettää. ”Et saa tietää, miten elän, mutta olet oikeassa: elän onnellisena elämäni loppuun saakka.”

Juhlan aihetta. Kuva: Anna Haapalainen

Juhlan aihetta. Kuva: Anna Haapalainen

Tahdon nyt puheeni lopuksi kiittää Turun yliopistosäätiötä apurahasta ja siitä, että tuo tunnustus mahdollistaa Annan seitsemän elämää. Se mahdollistaa kahlitsemattomien ajatusten lennon ja löytämisen ilon. Se on yksi arvokkaimmista lahjoista, joita ihmiselle voi antaa. Kiitos.”

***

Niin, ja se “toinen”. Se on tietenkin se väitöskirja, jonka takia puheen joutui pitämään.