Salatieteiden ytimestä – Goetheanum ja arkistot

Kun Rudolf Steiner 1900-luvun alussa kehitti omaa hengentiedettään, hän nimitti sitä ensin salatieteeksi tai tiedoksi salatusta. Hän ei tarkoittanut sillä tietoa, jonka tulisi jäädä salaan, vaan tietoa, joka jää perinteisen tieteellisen tutkimuksen ulkopuolelle. Salattu tieto on tietoa henkisestä maailmasta ja tiettyjä harjoituksia noudattaen käytännössä kuka tahansa voisi tuota tietoa tavoitella. Salattu tieto on myös tietoa omasta itsestä, tietoisuutta omasta itsestä. Pyrkimyksenä on kehittyä niin, että tunne, tahto ja mieli olisivat tasapainossa.

Goetheanumin rakennus

Sveitsistä, Baselin kupeesta sijaitsevasta Dornachin kylästä Steiner löysi noin sata vuotta sitten paikan, jonne hän alkoi rakennuttaa Goetheanum-nimistä rakennusta, jossa samanhenkiset ihmiset voisivat kohdata toisiaan, opiskella ja harjoittaa hengentiedettä sekä soveltaa sitä eri elämänaloille. Siellä oli myös suuri näyttämä, jossa esitettiin Steinerin kirjoittamia mysteerinäytelmiä. Ensimmäinen Goetheanum rakennettiin puusta ja sille kävi kurjasti: se poltettiin vuoden 1922 viimeisenä yönä.

Toinen, nykyisinkin olemassa oleva Goetheanum rakennettiinkin betonista. Se kohoaa kukkulalla mahtavan suurena, hyvin omalaatuisena ja omanlaisenaan. Tuon ja muidenkin antroposofisen arkkitehtuurin mukaan rakennettujen rakennusten muotokielen on tarkoitus ilmaista ulospäin, näkyvästi sitä, minkälaista on sisäpuolella harjoitettava antroposofia. Valtavasta koostaan huolimatta rakennuksessa on jotain sienimäistä, jotain koppakuorimaista. Se voisi olla avaruusolennoille rakennettu terminaali.

Goetheanumin sisäänkäynti

Huolimatta siitä, että betoni on erittäin kovaa ainetta, rakennuksen sisätiloissa on jonkinlaista pehmeyttä, joka syntyy tavoista, joilla betoni on muotoiltu portaikoiksi ja pylväiksi. Ne näyttävät kauempaa pehmeiltä kuin styroksista tehdyiltä. Pyöreiden, kaarevien ja onkalomaisten muotojen lisäksi sisätiloissa huomio kiinnittyy väreihin. Antroposofinen taide tunnetaan pastellisävyistään ja niitäkin rakennuksessa löytyy. Mutta sieltä löytyy myös vahvoina hehkuvia värejä – maalauksissa, freskoissa, lasi-ikkunoissa ja seinäpinnoissa.

Rakennuksen ytimessä on Suuri Sali, joka on henkeäsalpaavan suuri. Siinä on teatterinkaltaisuutta, sillä etualalla on suuri näyttämö, jossa mysteerinäytelmiä esitetään. Siinä on ylöspäinkohoavat penkkirivistöt. Se on myös kirkonkaltainen ja kantaa pyhyyden auraa – Rudolf Otton kuvaaman pyhyyden – se on samanaikaisesti kauhistuttava ja kiehtova. Katon ihmiskunnan syntyä kuvaava fresko tuo mieleen Rooman Sikistiiniläiskappelin, vaikka maalauksessa ei olekaan mitään michelangelomaista. Seinien korkeat lasi-ikkunat kuvaavat ihmisen henkistä kehitystä.

Mikään muoto, väri tai kuva ei tässä rakennuksessa tai antroposofiassa ylipäätään ole ilman merkitystä, symbolisuutta ja kiinnittymistä henkiseen ulottuvuuteen.

Dornachin kylä ja antroposofinen arkkitehtuuri

Goetheanumin rakennuksen ympärille syntyi alusta alkaen vilkas yhteisö, joka osti ja vuokrasi tiloja ympäröivästä kylästä, mutta myös ryhtyi rakentamaan uusia taloja antroposofisen arkkitehtuurin hengessä. Näitä taloja rakennetaan yhä edelleen. Muotokielessä ja värimaailmassa on muutoksia, mutta tietty henki niitä yhdistää ja tekee ne omanlaisikseen, helposti erottuviksi.

Yksi esimerkki antroposofisesta arkkitehtuurista

Yksi varhaisia taloja oli Haus Friedwart, jossa itse kenttämatkani aikana majoituin. Aluksi täällä asui Antroposofisen seuran sihteeri, joka hoiti esimerkiksi laajaa kirjeenvaihtoa eri maanseurojen ja niiden edustajien kanssa. Myös seuran kustantamo toimi rakennuksesta käsin. Näiden seinien sisällä on aikojen kuluessa tapahtunut monenlaisia seuralle merkittäviä asioita.

Nykyään Haus Friedwart toimii vierastalona, jossa on pienet, luostarimaiset huoneet, narisevat lattiat, puiset huonekalut sekä pyöreäkarmiset ikkunat, joiden lävitse kuuluu lintujen laulu ja kirkonkellojen soitto. Se on kotoisa ja vieraanvarainen – kuten kai suurin osa kylän asukkaista – mutta kallis, kuten kai Sveitsi ylipäätään.

Haus Friedwartia ympäröi rehevä puutarha

Dornachin pikkukatuja pitkin voi kulkea vaikka miten kauan ihmetellen aina uudenlaisia taloratkaisuja, muotoja ja väripintoja. Talojen puutarhat ovat reheviä ja täynnä perhosia houkuttelevia, tuoksuvia kukkia. Kissat saavat täällä kulkea vapaina. Suuria ruohoalueita ei niitetä, vaan ne rehottavat korkeina ja jossain vaiheessa kai lehmät laitetaan mutustamaan ne lyhyiksi.

Goetheanumin viereisellä niityllä sijaitsevia lehmiä

Goetheanumin arkistot

Matkamme varsinaisena tarkoituksena oli tutustua arkistoihin. Goetheanumin arkistossa saimme tutustua mappeihin, joihin oli kerätty Suomea koskeva kirjeenvaihto. Se koostui pääosin virallisista, seurojen puheenjohtajien lähettämistä vuosikertomuksista ja uusien jäsenten tiedoista ja esittelyistä. Niitä lukiessa tarkentui kuva siitä, miten hankalia tilanteita suomen- ja ruotsinkielisten antroposofisten seurojen väliset kitkaiset suhteet saivat aikaan. Vasta sotien jälkeen seurat yhdistyivät yhdeksi kattojärjestöksi. Minun ja tutkijatoverini kohdehenkilöistä ei kovin paljoa uutta tietoa löytynyt.

Arkiston käyttäminen oli kallista ja arkistoaineistojen käytölle asetettiin hyvin tarkat rajoitukset: mitään ei saanut kuvata, kopioida tai tallentaa millekään jo olemassa olevalle tai tulevaisuudessa keksittävälle välineelle. Teimme siis muistiinpanoja käsin ja osin tietokoneelle. Valokuvasimme vain toisiamme. Hieman jäi kaihertamaan pieneksi jäänyt saalis: onko totta, että suomalaiset eivät tämän enempää materiaalia ole näinä vuosikymmeninä tuottaneet? Vai eivätkö arkistohenkilöt vain jaksaneet lähteä penkomaan tarpeeksi syvältä?

Seuraavaksi suuntasimme Rudolf Steiner -arkistoon, jonka ikkunasta avautui uskomattoman upea näkymä kohti kaukana häämöttävää, jurakaudelta peräisin olevaa vuoristoa. Se olikin parasta, mitä arkistolla oli tarjota. Innokas ja avulias arkistonhoitaja toki teki kaikkensa, mutta löysi vain muutamia kirjekuorellisia suomalaisten Rudolf Steinerille lähettämiä kirjeitä. Hän etsi aineistoa paitsi maan myös kaupunkien nimillä. Helsinki, Turku tai Viipuri eivät tuottaneet tulosta, joten hän toi meille lohdutukseksi kansion Norjasta. Sekään ei juuri auttanut.

Kävimme kuitenkin kiltisti kaikki materiaalit lävitse ja opimme paljon salaperäisestä paroni Walleenista ja saimme lukea Pekka Ervastin henkisen polun kiemuroista. Pääsimme selville myös niistä keskusteluista, jotka edelsivät Rudolf Steinerin suomenvierailuja ja koskivat lähinnä käytännön järjestelyjä. Rudolf Steiner -arkiston käyttäminen oli kallista, ja aineistoja koskivat samat, tiukat säädökset kuin Goetheanumissa. Otimme kuvia toisistamme ja upeasta maisemasta.

Näkymä Rudolf Steiner -arkiston ikkunasta

Kolmannesta, Albert Steffenin säätiön arkistosta tiesin löytyvän oman kohdehenkilöni, Kersti Bergrothin kirjeitä ystävälleen, Rudolf Steinerin seuraajalle Albert Steffenille. Tiesin, että kirjeitä on noin 40 ja että ne ovat saksaksi. Oletin myös, että ne on Bergrothille tuttuun tapaan kirjoitettu käsin epäselvällä käsialalla. Odotin kauhulla urakkaa, jonka aikana kirjoitan saksankielisiä kirjeitä – joita en siis kunnolla ymmärrä – sana sanalta tietokoneelle, aikaa vastaan taistellen.

Olimme Steffenin komean talon portilla sovitusti aamukahdeksalta ja meidät otti vastaan ystävällinen mieshenkilö, joka ensimmäiseksi ojensi minulle tulosteen, johon oli tallennettu Steffenin digitoiduista päiväkirjoista ne kohdat, jotka käsittelivät Kersti Bergrothia. Olin aivan häkellyksissäni, sillä olin ajatellut, että ehtiessäni selaisin päiväkirjoja lävitse siinä toivossa, että huomaisin sieltä Bergrothin nimen.

Hämmästykseni vain syveni, kun arkistohoitaja toi kansion, josta myös Bergrothin kirjeet löytyivät ja kysyi, haluaisinko niistä kopiot. Onhan paljon mukavampaa työskennellä niin, että itsellä on kopiot materiaalista. Totta tosiaan. Näytin kameraani – olin niin hämmentynyt että en tahtonut saada sanaakaan suustani, varsinkaan saksaksi – voisinko kuvata kirjeet? Totta kai, niinhän se hoituu kaikkein kätevämmin. Onko tässä hyvä valaistus?

Tällainen vaihtoehto ei ollut edes käynyt mielessäni, joten tietysti kamerani akku loppui ja juoksin hakemaan laturia huoneestani. Mutta viivästyksistä huolimatta sain urakan tunnissa valmiiksi. Sillä aikaa tutkijatoverini etsi kirjastonhoitajan kanssa mainintoja omasta kohdehenkilöstään, Olly Donnerista, jonka sukunimi harmillisesti sekoittuu sekä ukkoseen – joka näissä alppimaisemissa on yleistä – että torstaihin. Mutta jotain kultajyviä sieltäkin löytyi.

Lopuksi saimme opastetun kierroksen talossa, jossa ennen Steffeniä ja tämän vaimoa asuivat itse Rudolf ja Marie Steiner. Opimme myös paljon Steffenin laajan maalaustuotannon symboliikasta. Erityisen vahvoja ja ilmaisuvoimaisia olivat maalaukset, joissa hän kuvasi tytärpuolensa pahaa epilepsiaa henkisen maailman näkökulmasta.

Albert Steffenin maalaus

Arkistonhoitaja muistutti myös, että olisi mukavaa, jos mainitsisimme arkiston käyttäessämme sieltä saatua aineistoa. Lisäksi hän mainitsi, että halutessamme voisimme antaa lahjoituksen Albert Steffenin säätiölle, mutta se ei ollut välttämätöntä. Mutta halusimmehan me.

Kaikissa arkistoissa tieto ei ole salattua.