Lainsäädäntöä, hyviä käytäntöjä ja neljä hyvää – Etiikkailtapäivässä opittua. Osa II

Maanantaina 27.5.2015 Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan tutkimuksen kehittämisen työryhmä järjesti tutkimuksen eettisiä kysymyksiä käsittelevän iltapäiväseminaarin. Tässä toisessa tilaisuutta käsittelevässä blogikirjoituksessani käsittelen seminaarissa alustaneiden Arja Kuula-Luumin ja Helena Siipin sekä humanisteille tehdyn kyselyn tuloksia yhteen vetäneen Kaisa Ilmosen puheenvuoroja sekä niiden herättämiä ajatuksia.

Aineiston elinkaaren etiikka

Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kehittämispäällikkö Arja Kuula-Luumin aiheena oli tutkimusaineiston säilytykseen ja jatkokäyttöön liittyvät kysymykset. Hän aloitti esittelemällä kaksi erityyppistä tutkimusta, joiden aineistojen jatkokäyttöön liittyi vahvoja eettisiä kysymyksiä.

Arja Kuula-Luumi Yhteiskuntatieteellisestä tietoarkistosta

Arja Kuula-Luumi Yhteiskuntatieteellisestä tietoarkistosta

Tuula Juvosen väitöskirja Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia vuodelta 2002 käsittelee homoseksuaalien elämää aikana, jolloin se oli leimattu sekä rikolliseksi että sairaaksi. Ihmisten seksuaalinen suuntautuminen määritellään jo lainsäädännön mukaan arkaluontoiseksi asiaksi, jota ei saa tutkimuksessa käsitellä ilman henkilön suostumusta. Aiheesta ei ollut olemassa arkistoaineistoja, eikä haastateltavia ollut helppo löytää tai suostutella haastateltavaksi. Yllättävää sen sijaan oli se, että haastateltavaksi suostuneet eivät rajoittaneet mitenkään aineiston tulevaa käyttöä. He antoivat luvan niin aineiston arkistoimiseen kuin käyttöön niin tulevissa tutkimuksissa kuin tiedotusvälineissä.

Juvosen väitöskirjan aineistonmuodostusprosessia käsittelevä luku on aivan esimerkillinen ja olen itsekin luetuttanut sitä gradun- ja väitöskirjantekijöillä. Siinä pohditaan hyvin huolellisesti aineiston eri osien muodostumista ja niihin liittyviä monenlaisia eettisiä kysymyksiä. Se, että arkaluontoista aihetta on käsitelty vahvan eettisellä otteella, ei ole tehnyt tutkimuksesta mitäänsanomatonta tai liian karkeistettua, päinvastoin, tuloksena on rikas ja koskettava kuva marginaaliin jääneistä miehistä ja naisista.

Toinen Kuula-Luumin esille nostama tutkimus oli Erkki Kujalan Sodan pojat, jota varten oli haastateltu iäkkäitä miehiä, joita yhdisti – tutkimuksen kirjoittajan tavoin – kokemus sodanaikaisesta lapsuudesta. Myös tässä tutkimuksessa oli vaikea tavoittaa haastateltavia. Hyvin harva halusi muistella lapsuuden kipeitä kokemuksia. Ne haastateltavat, jotka suostuivat tutkimukseen keskustelivat vanhemmuudesta, hoivasta, perheistä ja huolenpidosta – yleensä hyvin naiserityisinä nähdyistä teemoista.

Tulevan tutkimuksen kannalta onkin traagista, että haastattelija oli sopinut haastateltaviensa kanssa, että aineistoja käytetään vain tähän tutkimukseen. Hän ei myöskään ollut valmis ottamaan vielä elossa oleviin haastateltaviin yhteyttä ja kysymään lupaa aineiston arkistointiin – siitäkään huolimatta, että usea haastateltava oli korostanut, miten tärkeää on tämän vaietun aiheen tutkiminen. Tutkija piti epäeettisenä muistuttaa haastateltaviaan raskaasta ja tunteikkaasta haastattelutilanteesta, joka usein päättyi kyyneliin.

Arja Kuula-Luumi korosti tässä menetelmällisen tutkimusetiikan (arkistointiin pyydetään haastateltavien lupa yms) ja tutkimussuhteen etiikan eroa. Tutkijalle saattaa muodostua ajatus tutkimussuhteesta intiiminä, salattuna ja yksityisenä, jonakin joka ei saa vuotaa muille. Tämä oletus on yleinen, mutta usein totta ainoastaan tutkijan mielessä. Haastateltaville kyse ei ole mistä tahansa kahden vertaisen intiimistä keskustelusta, vaan institutionaalisesta vuorovaikutuksesta, jossa kohdataan tutkija ja tuotetaan aineistoa tutkimuksen tarpeisiin.

Tietoarkistossa on useinkin kysytty jälkikäteen eri tutkimuksiin osallistuneilta haastateltavilta lupaa aineistojen arkistointiin. 98 prosenttia tavoitetuista haastateltavista on antanut luvan aineistonsa arkistointiin. Osa on ollut vihaisia tajutessaan, että aineisto oli alunperin tarkoitettu vain kertakäyttöiseksi.

Tutkimuksissa olisikin aina kysyttävä haastateltavien omaa näkemystä aineistojen arkistoinnista ja jatkokäytöstä, eikä tehtävä olettamuksia, joiden nojalla ainutlaatuiset aineistot on lainmukaisesti hävitettävä.

Häiritsevät lomakkeet?

Usein tutkijat eivät halua antaa tutkittavilleen pitkiä ja monimutkaisia lomakkeita luettavaksi ja allekirjoitettavaksi. Onkin totta, että tutkittavat eivät välttämättä halua lukea pitkiä tekstejä, vaan pitävät lomakkeiden olemassaoloa osoituksena tutkimuksenteon asianmukaisuudesta. Lain mukaan tutkittavia on kuitenkin informoitava niin tutkimuksesta kuin aineiston jatkokäytöstä. Siksi lomakkeita edelleen pitää tehdä, mutta ne pitäisi saada mahdollisimman yksinkertaisiksi ja helppolukuisiksi.

Tietoarkiston sivuilta löytyy esimerkki tutkittavien informaatiolomakkeesta. Siitä – kuten muustakin Tietoarkiston sivujen materiaaleista – voi ottaa mallia omaan tutkimukseensa.

Tutkimussuhteen häirinnän uhallakin tutkittavia on informoitava ja aineistot tulisi arkistoida – avoimuus on yksi tieteentekemisen keskeinen ominaisuus. Tätä edellyttää yhä useampi tutkimusrahoittaja. Esimerkiksi Suomen Akatemia suosittelee tutkimusaineistojen säilyttämistä oman tieteenalan kansallisissa tai kansainvälisissä arkistoissa. Samaa vaatii yhä useampi tiedejulkaisu. Kannattaa muistaa myös se, että tutkimusaineistojen tuottaminen kartuttaa tutkijan ansioluetteloa.

Niin tutkijoilla kuin tutkittavilla voi olla huoli siitä, miten arkistoituja aineistoja tulevaisuudessa voidaan käyttää. Tyypillinen huoli on se, että tutkittava voidaan tutkimuksista tunnistaa. Tässä ja muissakin huolissa pitää luottaa tulevien tutkijoiden ammattitaitoon sekä arkistojen tiukkoihin käyttöehtoihin. Ihmistieteilijät ovat pääosin sisäistäneet tutkimuksenteon eettiset periaatteet niin, että sekä haastattelujen antaminen että niiden arkistoiminen on täysin turvallista.

Tutkimusetiikan neljä hyvää

Filosofi Helena Siipi käsitteli iltapäivässä jo aiemmin tarkasteltuja teemoja uudesta näkökulmasta – joka sai minutkin miettimään, josko olisi aika rakentaa tutkimusetiikkaluento uudella tavalla.

Siipi määritteli tutkimusetiikan neljän hyvän toteutumisella: tieteen hyvä, tutkijan hyvä, tutkimuskohteen hyvä sekä yhteiskunnan ja ympäristön hyvä. Kun ne kaikki toteutuvat, kyseessä on eettinen tutkimus. Tai ehkä realistisemmin: kun pyritään ottamaan ne kaikki huomioon, syntyy eettisesti kestävää tutkimusta.

Tieteen hyvä syntyy noudattamalla hyvän tieteellisen tutkimuksen käytäntöjä. Hyvin ja huolellisesti tehty tutkimus on myös eettistä tutkimusta. Tällöin lopputuloksena on tieteellisen tiedon päämäärän mukaista uutta tietoa. Hyvien tieteellisten käytäntöjen loukkaaminen – esimerkiksi plagiointi – eivät sellaista tuota.

Myös huono tutkimus saattaa olla eettisesti kestävää. Tärkeää on tällöin tutkijan intentio: hän on pyrkinyt tekemään hyvää tutkimusta ja toteuttanut tutkimuksen niin hyvin kuin osaa, pyrkii tekemään eettistä tutkimusta. Hyväksi tutkijaksi tullaan vain tekemällä, oppimalla ja harjaantumalla. Uran tai koulutuksen alkuvaiheissa saattaa tulla virheitä, mutta niistä opitaan, eikä niitä toisteta.

Tieteen ja tutkijan hyvä eivät tietenkään ole irrallaan toisistaan. Tutkijan hyvä liittyy niihin asioihin, joita tutkijana haluamme saavuttaa. Haluamme tehdä hyvää tutkimusta mutta myös saavuttaa tohtorin tutkinnon tai dosentuurin, saada mainetta, kunniaa, rahoitusta ja työpaikkoja – ja näiden pitäisi tietysti tulla juuri niiden tutkijoiden osaksi, jotka ne ansaitsevat.

Tutkijan hyvä liittyy myös toisiin tutkijoihin, muiden tutkijoiden hyvän kunnioittamiseen. Nämä mainitaan myös tutkimuksenteon hyvien käytäntöjen osana: toisiin tutkijoihin tulee asianmukaisesti viitata, toisille tutkimuksille ja tutkijoille tulee antaa se arvo, joka heille kuuluu. Tutkimusetiikan loukkauksia ovat tässä yhteydessä muiden tutkijoiden vähättely sekä puutteellinen tai epäasiallinen viittaaminen. Sitä voi olla myös tekijyyden manipulointi, omien ansioiden paisuttelu tai monenlainen epäasiallinen toisten tutkijoiden työn vaikeuttaminen. Meillä on vastuita ja velvoitteita myös toisia tutkijoita kohtaan. Tosin on vaikea sanoa, miten milloinkin tulisi suhtautua tilanteeseen, jossa huomaisi kollegan toimivan väärin. Joskus myös oman jaksamisen rajat saattavat tulla vastaan tilanteissa, jossa toinen tutkija kaipaa apua tai tukea.

Tutkimuskohteen hyvä tarkoittaa tutkimuskohteen kunnoittamista. Siihen liittyy paitsi oikeanlainen toiminta myös oikeanlainen asenne. Mitä kunnioittava kohtelu milloinkin tarkoittaa, riippuu tietysti tutkimuskohteen ominaislaadusta ja erityispiirteistä. Joskus – esimerkiksi uskonnollisia yhteisöjä tutkittaessa – tutkimuskohteen hyvä saattaa olla ristiriidassa tieteen ja tutkijan hyvän kanssa.

Kun tutkimuskohde on ihminen, riippuu pitkälti ihmisestä itsestään, mikä on hänen käsityksensä siitä, mikä on hänelle hyvää. On kunnioitettava tutkittavan omaa näkemystä, hänen itsemääräämisoikeuttaan, yksityisyyttään ja tietosuojaansa. Luonnollisesti on pyrittävä välttämään tutkimuskohteen vahingoittamista. Joskus eettisiä kysymyksiä tulee esiin myös ei-ihmisiä, esineitä tutkittaessa: kirjeet, hautalöydöt, päiväkirjat, uskonnollinen esineistö. Niilläkin on vahva yhteys ihmisiin, joten on mietittävä, kenen hyvää pyrimme suojelemaan ja ketä kunnioittamaan.

Neljäntenä kohtana Helena Siipi nosti esiin yhteiskunnan ja ympäristön hyvän. Ei ole mitenkään yksinkertaista määritellä, mitä ne ovat. Mikä on tutkimuksen paikka yhteiskunnassa? MIkä on hyvä ympäristö? Minkälainen on hyvä yhteiskunta? Käsityksemme saattavat olla keskenään ristiriidassa.

Dia: Helena Siipi

Dia: Helena Siipi

Siipi nosti tässä yhteydessä esiin sen, että tutkimuslupa tutkittavilta ja eettisen toimikunnan lupa tutkimukselle on asianmukaisesti hankittu. Erilaiset sidonnaisuudet esimerkiksi rahoittajaan ilmoitetaan tutkittaville ja julkaistavissa tutkimuksissa. Itse näkisin tässä yhteydessä tärkeäksi huomioida myös erilaiset henkilökohtaiset sidonnaisuudet ja paikantumiset, joiden avaaminen on keskeinen osa ihmistieteiden tutkimusetiikkaa – vaikka siihen ei tämän päivän tilaisuudessa puututtukaan.

Rahoittajien vallasta puhutaan yllättävän vähän ihmistieteissä. Rahoittaminen tai rahoittamatta jättäminen nähdään usein toimeentulokysymyksinä. Ilman rahaa jäänyt joutuu etsimään toimeentulonsa muualta ja rahoitettu ryhtyy innolla tekemään tutkimusta. Suuri osa yliopistossa tehtävää tutkimusta tapahtuu ulkopuolisella rahoituksella, mikä tarkoittaa sitä, että Suomen Akatemia ja erilaiset säätiöt käytännössä päättävät, minkälaista tutkimusta yliopistoissa tehdään – puhun tässä siis lähinnä humanistisesta tutkimuksesta, joka ei juurikaan saa rahoitusta yrityksiltä tai muilta rahoittajatahoilta. Rahoittajilla on siis suuri vastuu – myös eettinen vastuu – siitä, mitä Suomessa tutkitaan ja mitä ei.

Meidän humanistien pitäisi ehkä entistä tarkemmin miettiä – paitsi edellä mainittuja hyviä – omien tutkimuksiemme tuottaman tiedon merkitystä. Mihin tuottamaamme tietoa käytetään? Mitä vaikutusta tuottamallamme tiedolla on? Mitä me voimme tai emme voi tutkia? Mitä meidän täytyisi, mitä meidän olisi velvollisuus tutkia? Lisäävätkö vai vähentävätkö tutkimuksemme eriarvoisuutta ja syrjintää? Keiden hyvää tutkimuksemme edistävät?

Eettiset yllätykset

Tutkija Kaisa Ilmonen kysyi Turun yliopiston humanisteilta, mitä tutkimuseettisiä ongelmia tai yllätyksiä he ovat työssään kohdanneet. Vastauksia tuli erittäin vähän, mikä saattoi johtua kyselyn ajoittumisesta juuri pääsiäisen alle. Toisaalta vastaamattomuus kuvaa tiedekunnan sisäistä jakautumista tutkimuseettisten kysymysten suhteen. Toisilla tieteenaloilla tutkimuseettisiä kysymyksiä ei pohdita käytännössä ollenkaan, toisilla ne taas ovat jokapäiväisen pohdinnan kohteena (jolloin niissä ei välttämättä ole mitään “yllättävää”).

Ilmosen vastaanottamat tutkimuseettiset pohdinnat liittyivät samoihin teemoihin, joita etiikkaseminaarissa oli jo käsitelty. Niissä pohdittiin vähemmistöjä koskevaa tutkimusta, lapsia ja nuoria koskevaa tietoa sekä eettiseen tutkimuskirjoittamiseen ja tiedontuottamiseen liittyviä kysymyksiä. Ne olivat siis ihmistieteellisen tutkimuksen arkeen ja käytäntöön liittyviä kysymyksiä.

Ilmonen nosti esiin verkostakin löytyvän tuoreen Riikka Taavetin tutkimuksenOlis siistiä jos ei tarvis määritellä – kuriton ja tavallinen sateenkaarinuoruus, jossa eettisiä sukupuoleen, seksuaalisuuteen, nuoruuteen, alaikäisyyteen ja vähemmistöihin liittyviä eettisiä kysymyksiä pohditaan tarkasti.

Yleisökeskustelussa nostettiin esiin myös eettisen pohdinnan pakollisuus myös sellaisissa tutkimuksissa tai rahoitushakemuksissa, joissa se ei tutkijan itsensä mielestä olisi välttämättömyys. Eettisestä pohdinnasta tulee tällöin performanssi, mikä tarkoittaa sitä, että se vain mekaanisesti suoritetaan, kun tutkimuseettisen pohdinnan tulisi olla osa tutkimuksen teon prosessia: suunnittelua, toteutusta, aineiston käsittelyä, kirjoittamista ja tiedon välittämistä.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s