Isoäidit kunniaan

Uskontososiologi Abby Day piti erittäin kiinnostavan keynote-luennon Tartossa järjestetyssä Old Religion, New Spirituality -konferenssissa. Hän kuvasi kenttätyötään Anglikaanisen kirkon parissa viihtyvien vapaaehtoistyötä tekevien naisten joukossa. Tämä isoäitien sukupolvi on vähän arvostettu ja sen  antamaa vahvaa panosta yhteiskunnan rakentamisessa ei ole huomioitu.

  
Tilastojen valossa ja jo itsestäänselvänä pidetyn mantran mukaan naiset ovat miehiä uskonnollisempia. Vanhat ovat nuoria uskonnollisempia, ja kaikkein uskonnollisempia ovat vanhat naiset. Ajatus on niin itsestäänselvä, ettei juuri kukaan ole välittänyt tutkia asiaa tarkemmin.

Abby Day lähti vanhimman aktiivisen sukupolven, 1920-30-luvuilla syntyneiden naisten pariin. Siivosi heidän kanssaan kirkkoa, osallistui lounaille, teehetkiin, kahvinkeittoon ja tiskaukseen. Viikko-ohjelmaan kuului myös jumalanpalveluksia, ehtoollista ja muita kirkollisia tapahtumia. Hän oli ensin osallistuva havainnoija, sitten havainnoiva osallistuja ja lopuksi vain osallistuja, joka unohti havainnoida. Tutkimuksen aineisto syntyi naisten kanssa yhdessä ollen, puuhailen ja keskustellen. Varsinaisia haastatteluja Day teki lähinnä seurakuntien työntekijöiden parissa.

Osallistuminen oli niin täysipainoista, että kentältä lähtö, näiden naisten ja tuon lähikirkon jättäminen tuntui mahdottomalta. Hän osallistuukin edelleen ajoittain seurakunnan toimintaan. Ei kenttää tarvitsekaan jättää. Kysehän on ihmissuhteista, joita tutkimustyön aikana on rakentunut. Ei niitä voi noin vain katkaista, kun tutkimus on kirjoitettu valmiiksi. Projekti on toki laajempi ja siihen liittyy kenttätyötä eri puolilla maailmaa.

Projektin aikana kysymys, miksi naiset ovat miehiä uskonnollisempia, alkoi tuntua hänestä turhalta ja väärältä. Myös kysymykseen annetut vastaukset tuntuivat menevän ohi asian ytimen. Dayn oma vastaus on, että institutionaalisen uskonnon ja kirkon kehyksessä naiset käyttäytyvät aivan samoin kuin he käyttäytyvät muissakin sosiaalisissa yhteyksissä ja yhteisöissä. Uskonnollinen toiminta ja sitoutuminen ei eroa muusta toiminnasta tai sitoutumisesta. Tätä ajatusta pitää vielä miettiä tarkemmin ja myös sitä, miten se soveltuu muunlaisen uskonnollisuuden kehyksiin.

Abby Dayn tutkimat naiset eivät olleet kirkon toiminnassa sen hurskaampia tai pyhempiä kuin muuallakaan. He pitivät hauskaa, tekivät samoja asioita kuin kodeissaan, heille oli tärkeä tavata toisiaan, kuunnella ja puhua. He ylläpitivät ja välittivät paikan, paikkakunnan ja lähiyhteisön muistia ja historiaa, joten heitä voisi pitää myös bellahilaisena muistin yhteisönä.

Mikä oli kiinnostavaa, nämä sodan kokeneet, kansakuntaa rakentaneet naiset eivät onnistuneet välittämään tyttärilleen kaikkea omaksumansa tietotaitoa, erityisesti mitä tulee yhteisöllisyyden ja kuulumisen rakentamiseen ja ylläpitoon. Heidän suuriin ikäluokkiin kuuluvat tyttärensä kapinoivat kaikkia äitiensä arvoja vastaan, katkaisivat muistin ja kuulumisen ketjun ja jättivät puolestaan omat tyttärensä, x-sukupolven nuoret naiset irralleen historiastaan ja kulttuuristaan, erityisesti mitä tulee uskontoon.

  
Abby Day on vangitseva, karismaattinen esiintyjä, jota on ilo kuunnella. Siksi olikin sääli, että muutamaa minuuttia ennen alustuksen loppua meidän oli kiiruhdettava kotimatkalle – siksi myös loppuhuipennus ja tarkempi x-sukupolven analyysi jäi kuulematta. Pitänee odottaa aiheesta ilmestyvää julkaisua.

  
Jäin jälkeen päin miettimään omaa paikkaani oman lähiyhteisöni naisten ketjussa sekä sitä, missä määrin Abby Dayn kenttäkokemukset ovat sovellettavissa Suomen olosuhteisiin. Meillä aktiiviset naiset eivät ehkä toimi vapaaehtoisina seurakunnissa vaan muissa, kolmannen sektorin yhteisöissä: Punaisen Ristin ystävätoiminnassa, Martoissa, Syöpäyhdistyksessä, epämuodollisissa yhteisöissä, kuten lukupiireissä, liikuntavuoroissa tai käsityökerhoissa. Näin toimii oma äitini, joka tosin on Abby Dayn tutkimia naisia nuorempi. Anoppini sen sijaan on hänen tutkittaviensa kanssa samaa sukupolvea. Häntäkään ei kirkossa näy, vaikka onkin henkinen ihminen. Kasvissyönti ja joogaharrastus yhdistävät häntä vahvemmin seuraaviin sukupolviin. 

Omalla kohdallani kuuluminen ja yhteisöllisyys olivat vahvimmillaan nuoruusvuosina, joskin ne painottuivat elävää musiikkia edistävien, ympäristöarvoja kannattavien ja ydinvoimaa vastustavien yhdistysten suuntaan. Vaikka aktiivisuus on vähentynyt, samat arvot – ainakin jossain määrin – kulkevat edelleen mukana. Ehkä sitten isoäitinä minustakin tulee aktiivisempi.

Advertisements

Antroposofinen ruumis – huomioita Goetheanumissa

Olen nyt vajaan viikon tarkkaillut antroposofian ytimessä Goetheanumissa liikkuvia ihmisiä ja löytänyt monenlaisia yhdistäviä tekijöitä heidän välillään. Olen oppinut tunnistamaan antroposofin ulkonäöltä. Antroposofit itse todennäköisesti ovat aina tunnistaneet toisensa pienistä vihjeistä, eleistä tai sanoista. Yhtäkkiä herännyt ymmärrykseni ei siis ole uutta tietoa laajemmin, mutta uutta tietoa minulle – ja ehkä jollekulle lukijoista.

Seuraava ei perustu keneenkään yksittäiseen henkilöön vaan on enemmänkin prototyyppinen, osin kärjistetty kuvaus, joka pohjautuu näkemiini ihmisiin sekä niihin tiloihin – kuten kauppoihin ja ravintoloihin – joissa olen käynyt.

Antroposofia on hengentiedettä, joten suurin osa antroposofiasta sijaitsee ihmisen mielessä, jonne meillä ei ole pääsyä kuin sanojen kautta. Mutta kuten Goetheanumin ulkonäkö ja muotokieli heijastavat sitä antroposofista ajattelua ja toimintaa jota sen sisällä tapahtuu, samoin antroposofin ruumis ja vaatetus heijastavat sisäpuolella vaikuttavaa mieltä.

Antroposofi on joko eläkeiässä tai lähellä sitä – ellei hän ole päiväkoti-ikäinen lapsi. Koululaiset eivät välttämättä ole antroposofisia, mutta Steiner-koulua käydessään he – tahtomattaankin – omaksuvat tiettyjä antroposofisia hyveitä, painotuksia, arvostuksia tai tapoja. On olemassa myös antro-teinejä – ehkä kuulin heidän ilakointiaan saapuessamme majapaikkaan illan jo pimennyttyä – mutta toistaiseksi en osaa kuvata heidän olemustaan.

Antroposofiset lapset on puettu villaan, silkkiin tai luomupuuvillaan, ja he leikkivät puuleluillaan ja antroposofisilla nukeillaan tai piirtävät niillä muutamalla perusvärillä, jotka ovat saaneet käyttöönsä. He tarkkailevat mielellään kaneja tai muita eläimiä, joita heidän lähiympäristössään elää. He suhtautuvat luottavaisesti maailmaan ja siinä eläviin ihmisiin. Suomessa antroposofisten – tai muuten vaihtoehtohenkisten – perheiden lapset tunnistaa Ruskovillan tuotteista.

Nuori tai aikuinen antroposofi ei välttämättä erotu muista vaihtoehtohenkisistä kanssaihmisistään. Hän on kuten kuka tahansa vegaani tai kasvissyöjä, joogaaja, meditoija, luonnonmukaisia tuotteita käyttävä oman henkisen polkunsa kulkija. Vaihtoehtoisuus ja luonnonmukaisuus sekä avoimuus erilaisiin valittavissa oleviin polkuihin yhdistävät heitä.

Luonnonmukaisuus kuvaa myös pitkän linjan antroposofia. Naisantroposofit eivät värjää hiuksiaan, vaan leikkauttavat luonnollisesti ja kauniisti harmaantuneet hiuksensa polkkatukkapituuteen tai hieman pidemmäksi. Myös miesantroposofeilla on harmaat hiukset, jotka ovat vanhojen hippien tapaan pitkähköt. Usein heillä on myös harmaa parta, ei kuitenkaan pitkänä rehottava vaan siististi hoidettu. Antroposofimiesten päähine on patalakkimallinen, mahdollisesti batiikki- tai liukuvärjättyä luomupuuvillaa.

Vaikka antroposofian värimaailma on leimallisesti pastellisävyinen, toistavat antroposofien vaatteet maanläheisiä, murrettuja värisävyjä. Naisten luonnonvalkoiset, huolellisesti silitetyt silkkipaidat saavat seuraa hiekanvärisistä suorista housuista. Miesten valkoiset paidat taas ovat puuvillaa, kuten heidän aavistuksen rypistyneet housunsakin. Taidetta harjoittavien antroposofien vaatteissa on maalitahroja. Miesten asun viimeistelee kauniisti mutta hillitysti koristeltu liivi – ehkä samaa kangasta kuin lakki.

Jalkineet antroposofeilla ovat matalat, mukavat ja huomaamattomat. Vaatetuksen keskeinen ominaisuus maanläheisen ja hillityn värimaailman lisäksi on löysyys tai väljyys, ne laskeutuvat luonnollisen näköisenä antroposofin melko hoikan ruumiin ympärille. Niissä on mukava elää ja liikkua.

Antroposofinen ruumis pysyy hoikkana kenties terveellisen, kasvispainotteisen ruokavalion sekä eurytmiaharrastuksen vuoksi. Antroposofi ei ahmi tai tunnesyö, vaan nauttii hillitysti biodynaamisesti viljellyistä kasviksista tai luonnonmukaisesti kasvatettujen kanojen sekä lehmien antimista. Kauneuttaan ja terveyttään hän hoitaa antroposofisen lääketieteen huolellisesti kehittämin tuottein.

Antroposofisista kodeista löytyvät usein tällaiset eurytmian liikesarjoja kuvaavat nuket

Antroposofisista kodeista löytyvät usein tällaiset eurytmian liikesarjoja kuvaavat nuket

Gotheanumin rinteillä laiduntavat lehmät tuottavat luonnonmukaista maitoa, jota ei prosessoida

Gotheanumin rinteillä laiduntavat lehmät tuottavat luonnonmukaista maitoa, jota ei prosessoida

Kanat saavat Goetheanumissa elää pihalla kuopsuttaen

Kanat saavat Goetheanumissa elää pihalla kuopsuttaen

Oman, lyhyen havainnointini perusteella antroposofit vaikuttavat tyyniltä ja rauhallisen onnellisilta ihmisiltä, jotka eivät turhia tempoile. He suhtautuvat ystävällisesti ja arvostaen niin itseensä kuin kohtaamiin kanssaihmisiinsä – myös ei-antroposofeihin. He tervehtivät aamiaishuoneessa iloisesti hymyillen, toivottavat mukavaa päivää ja jatkavat omiin menoihinsa.

Salatieteiden ytimestä – Goetheanum ja arkistot

Kun Rudolf Steiner 1900-luvun alussa kehitti omaa hengentiedettään, hän nimitti sitä ensin salatieteeksi tai tiedoksi salatusta. Hän ei tarkoittanut sillä tietoa, jonka tulisi jäädä salaan, vaan tietoa, joka jää perinteisen tieteellisen tutkimuksen ulkopuolelle. Salattu tieto on tietoa henkisestä maailmasta ja tiettyjä harjoituksia noudattaen käytännössä kuka tahansa voisi tuota tietoa tavoitella. Salattu tieto on myös tietoa omasta itsestä, tietoisuutta omasta itsestä. Pyrkimyksenä on kehittyä niin, että tunne, tahto ja mieli olisivat tasapainossa.

Goetheanumin rakennus

Sveitsistä, Baselin kupeesta sijaitsevasta Dornachin kylästä Steiner löysi noin sata vuotta sitten paikan, jonne hän alkoi rakennuttaa Goetheanum-nimistä rakennusta, jossa samanhenkiset ihmiset voisivat kohdata toisiaan, opiskella ja harjoittaa hengentiedettä sekä soveltaa sitä eri elämänaloille. Siellä oli myös suuri näyttämä, jossa esitettiin Steinerin kirjoittamia mysteerinäytelmiä. Ensimmäinen Goetheanum rakennettiin puusta ja sille kävi kurjasti: se poltettiin vuoden 1922 viimeisenä yönä.

Toinen, nykyisinkin olemassa oleva Goetheanum rakennettiinkin betonista. Se kohoaa kukkulalla mahtavan suurena, hyvin omalaatuisena ja omanlaisenaan. Tuon ja muidenkin antroposofisen arkkitehtuurin mukaan rakennettujen rakennusten muotokielen on tarkoitus ilmaista ulospäin, näkyvästi sitä, minkälaista on sisäpuolella harjoitettava antroposofia. Valtavasta koostaan huolimatta rakennuksessa on jotain sienimäistä, jotain koppakuorimaista. Se voisi olla avaruusolennoille rakennettu terminaali.

Goetheanumin sisäänkäynti

Goetheanumin sisäänkäynti

Huolimatta siitä, että betoni on erittäin kovaa ainetta, rakennuksen sisätiloissa on jonkinlaista pehmeyttä, joka syntyy tavoista, joilla betoni on muotoiltu portaikoiksi ja pylväiksi. Ne näyttävät kauempaa pehmeiltä kuin styroksista tehdyiltä. Pyöreiden, kaarevien ja onkalomaisten muotojen lisäksi sisätiloissa huomio kiinnittyy väreihin. Antroposofinen taide tunnetaan pastellisävyistään ja niitäkin rakennuksessa löytyy. Mutta sieltä löytyy myös vahvoina hehkuvia värejä – maalauksissa, freskoissa, lasi-ikkunoissa ja seinäpinnoissa.

Rakennuksen ytimessä on Suuri Sali, joka on henkeäsalpaavan suuri. Siinä on teatterinkaltaisuutta, sillä etualalla on suuri näyttämö, jossa mysteerinäytelmiä esitetään. Siinä on ylöspäinkohoavat penkkirivistöt. Se on myös kirkonkaltainen ja kantaa pyhyyden auraa – Rudolf Otton kuvaaman pyhyyden – se on samanaikaisesti kauhistuttava ja kiehtova. Katon ihmiskunnan syntyä kuvaava fresko tuo mieleen Rooman Sikistiiniläiskappelin, vaikka maalauksessa ei olekaan mitään michelangelomaista. Seinien korkeat lasi-ikkunat kuvaavat ihmisen henkistä kehitystä.

Mikään muoto, väri tai kuva ei tässä rakennuksessa tai antroposofiassa ylipäätään ole ilman merkitystä, symbolisuutta ja kiinnittymistä henkiseen ulottuvuuteen.

Dornachin kylä ja antroposofinen arkkitehtuuri

Goetheanumin rakennuksen ympärille syntyi alusta alkaen vilkas yhteisö, joka osti ja vuokrasi tiloja ympäröivästä kylästä, mutta myös ryhtyi rakentamaan uusia taloja antroposofisen arkkitehtuurin hengessä. Näitä taloja rakennetaan yhä edelleen. Muotokielessä ja värimaailmassa on muutoksia, mutta tietty henki niitä yhdistää ja tekee ne omanlaisikseen, helposti erottuviksi.

Yksi esimerkki antroposofisesta arkkitehtuurista

Yksi esimerkki antroposofisesta arkkitehtuurista

Yksi varhaisia taloja oli Haus Friedwart, jossa itse kenttämatkani aikana majoituin. Aluksi täällä asui Antroposofisen seuran sihteeri, joka hoiti esimerkiksi laajaa kirjeenvaihtoa eri maanseurojen ja niiden edustajien kanssa. Myös seuran kustantamo toimi rakennuksesta käsin. Näiden seinien sisällä on aikojen kuluessa tapahtunut monenlaisia seuralle merkittäviä asioita.

Nykyään Haus Friedwart toimii vierastalona, jossa on pienet, luostarimaiset huoneet, narisevat lattiat, puiset huonekalut sekä pyöreäkarmiset ikkunat, joiden lävitse kuuluu lintujen laulu ja kirkonkellojen soitto. Se on kotoisa ja vieraanvarainen – kuten kai suurin osa kylän asukkaista – mutta kallis, kuten kai Sveitsi ylipäätään.

Haus Friedwartia ympäröi rehevä puutarha

Haus Friedwartia ympäröi rehevä puutarha

Dornachin pikkukatuja pitkin voi kulkea vaikka miten kauan ihmetellen aina uudenlaisia taloratkaisuja, muotoja ja väripintoja. Talojen puutarhat ovat reheviä ja täynnä perhosia houkuttelevia, tuoksuvia kukkia. Kissat saavat täällä kulkea vapaina. Suuria ruohoalueita ei niitetä, vaan ne rehottavat korkeina ja jossain vaiheessa kai lehmät laitetaan mutustamaan ne lyhyiksi.

Goetheanumin viereisellä niityllä sijaitsevia lehmiä

Goetheanumin viereisellä niityllä sijaitsevia lehmiä

Goetheanumin arkistot

Matkamme varsinaisena tarkoituksena oli tutustua arkistoihin. Goetheanumin arkistossa saimme tutustua mappeihin, joihin oli kerätty Suomea koskeva kirjeenvaihto. Se koostui pääosin virallisista, seurojen puheenjohtajien lähettämistä vuosikertomuksista ja uusien jäsenten tiedoista ja esittelyistä. Niitä lukiessa tarkentui kuva siitä, miten hankalia tilanteita suomen- ja ruotsinkielisten antroposofisten seurojen väliset kitkaiset suhteet saivat aikaan. Vasta sotien jälkeen seurat yhdistyivät yhdeksi kattojärjestöksi. Minun ja tutkijatoverini kohdehenkilöistä ei kovin paljoa uutta tietoa löytynyt.

Arkiston käyttäminen oli kallista ja arkistoaineistojen käytölle asetettiin hyvin tarkat rajoitukset: mitään ei saanut kuvata, kopioida tai tallentaa millekään jo olemassa olevalle tai tulevaisuudessa keksittävälle välineelle. Teimme siis muistiinpanoja käsin ja osin tietokoneelle. Valokuvasimme vain toisiamme. Hieman jäi kaihertamaan pieneksi jäänyt saalis: onko totta, että suomalaiset eivät tämän enempää materiaalia ole näinä vuosikymmeninä tuottaneet? Vai eivätkö arkistohenkilöt vain jaksaneet lähteä penkomaan tarpeeksi syvältä?

Seuraavaksi suuntasimme Rudolf Steiner -arkistoon, jonka ikkunasta avautui uskomattoman upea näkymä kohti kaukana häämöttävää, jurakaudelta peräisin olevaa vuoristoa. Se olikin parasta, mitä arkistolla oli tarjota. Innokas ja avulias arkistonhoitaja toki teki kaikkensa, mutta löysi vain muutamia kirjekuorellisia suomalaisten Rudolf Steinerille lähettämiä kirjeitä. Hän etsi aineistoa paitsi maan myös kaupunkien nimillä. Helsinki, Turku tai Viipuri eivät tuottaneet tulosta, joten hän toi meille lohdutukseksi kansion Norjasta. Sekään ei juuri auttanut.

Kävimme kuitenkin kiltisti kaikki materiaalit lävitse ja opimme paljon salaperäisestä paroni Walleenista ja saimme lukea Pekka Ervastin henkisen polun kiemuroista. Pääsimme selville myös niistä keskusteluista, jotka edelsivät Rudolf Steinerin suomenvierailuja ja koskivat lähinnä käytännön järjestelyjä. Rudolf Steiner -arkiston käyttäminen oli kallista, ja aineistoja koskivat samat, tiukat säädökset kuin Goetheanumissa. Otimme kuvia toisistamme ja upeasta maisemasta.

Näkymä Rudolf Steiner -arkiston ikkunasta

Näkymä Rudolf Steiner -arkiston ikkunasta

Kolmannesta, Albert Steffenin säätiön arkistosta tiesin löytyvän oman kohdehenkilöni, Kersti Bergrothin kirjeitä ystävälleen, Rudolf Steinerin seuraajalle Albert Steffenille. Tiesin, että kirjeitä on noin 40 ja että ne ovat saksaksi. Oletin myös, että ne on Bergrothille tuttuun tapaan kirjoitettu käsin epäselvällä käsialalla. Odotin kauhulla urakkaa, jonka aikana kirjoitan saksankielisiä kirjeitä – joita en siis kunnolla ymmärrä – sana sanalta tietokoneelle, aikaa vastaan taistellen.

Olimme Steffenin komean talon portilla sovitusti aamukahdeksalta ja meidät otti vastaan ystävällinen mieshenkilö, joka ensimmäiseksi ojensi minulle tulosteen, johon oli tallennettu Steffenin digitoiduista päiväkirjoista ne kohdat, jotka käsittelivät Kersti Bergrothia. Olin aivan häkellyksissäni, sillä olin ajatellut, että ehtiessäni selaisin päiväkirjoja lävitse siinä toivossa, että huomaisin sieltä Bergrothin nimen.

Hämmästykseni vain syveni, kun arkistohoitaja toi kansion, josta myös Bergrothin kirjeet löytyivät ja kysyi, haluaisinko niistä kopiot. Onhan paljon mukavampaa työskennellä niin, että itsellä on kopiot materiaalista. Totta tosiaan. Näytin kameraani – olin niin hämmentynyt että en tahtonut saada sanaakaan suustani, varsinkaan saksaksi – voisinko kuvata kirjeet? Totta kai, niinhän se hoituu kaikkein kätevämmin. Onko tässä hyvä valaistus?

Tällainen vaihtoehto ei ollut edes käynyt mielessäni, joten tietysti kamerani akku loppui ja juoksin hakemaan laturia huoneestani. Mutta viivästyksistä huolimatta sain urakan tunnissa valmiiksi. Sillä aikaa tutkijatoverini etsi kirjastonhoitajan kanssa mainintoja omasta kohdehenkilöstään, Olly Donnerista, jonka sukunimi harmillisesti sekoittuu sekä ukkoseen – joka näissä alppimaisemissa on yleistä – että torstaihin. Mutta jotain kultajyviä sieltäkin löytyi.

Lopuksi saimme opastetun kierroksen talossa, jossa ennen Steffeniä ja tämän vaimoa asuivat itse Rudolf ja Marie Steiner. Opimme myös paljon Steffenin laajan maalaustuotannon symboliikasta. Erityisen vahvoja ja ilmaisuvoimaisia olivat maalaukset, joissa hän kuvasi tytärpuolensa pahaa epilepsiaa henkisen maailman näkökulmasta.

Albert Steffenin maalaus

Albert Steffenin maalaus

Arkistonhoitaja muistutti myös, että olisi mukavaa, jos mainitsisimme arkiston käyttäessämme sieltä saatua aineistoa. Lisäksi hän mainitsi, että halutessamme voisimme antaa lahjoituksen Albert Steffenin säätiölle, mutta se ei ollut välttämätöntä. Mutta halusimmehan me.

Kaikissa arkistoissa tieto ei ole salattua.

Lainsäädäntöä, hyviä käytäntöjä ja neljä hyvää – Etiikkailtapäivässä opittua. Osa II

Maanantaina 27.5.2015 Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan tutkimuksen kehittämisen työryhmä järjesti tutkimuksen eettisiä kysymyksiä käsittelevän iltapäiväseminaarin. Tässä toisessa tilaisuutta käsittelevässä blogikirjoituksessani käsittelen seminaarissa alustaneiden Arja Kuula-Luumin ja Helena Siipin sekä humanisteille tehdyn kyselyn tuloksia yhteen vetäneen Kaisa Ilmosen puheenvuoroja sekä niiden herättämiä ajatuksia.

Aineiston elinkaaren etiikka

Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kehittämispäällikkö Arja Kuula-Luumin aiheena oli tutkimusaineiston säilytykseen ja jatkokäyttöön liittyvät kysymykset. Hän aloitti esittelemällä kaksi erityyppistä tutkimusta, joiden aineistojen jatkokäyttöön liittyi vahvoja eettisiä kysymyksiä.

Arja Kuula-Luumi Yhteiskuntatieteellisestä tietoarkistosta

Arja Kuula-Luumi Yhteiskuntatieteellisestä tietoarkistosta

Tuula Juvosen väitöskirja Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia vuodelta 2002 käsittelee homoseksuaalien elämää aikana, jolloin se oli leimattu sekä rikolliseksi että sairaaksi. Ihmisten seksuaalinen suuntautuminen määritellään jo lainsäädännön mukaan arkaluontoiseksi asiaksi, jota ei saa tutkimuksessa käsitellä ilman henkilön suostumusta. Aiheesta ei ollut olemassa arkistoaineistoja, eikä haastateltavia ollut helppo löytää tai suostutella haastateltavaksi. Yllättävää sen sijaan oli se, että haastateltavaksi suostuneet eivät rajoittaneet mitenkään aineiston tulevaa käyttöä. He antoivat luvan niin aineiston arkistoimiseen kuin käyttöön niin tulevissa tutkimuksissa kuin tiedotusvälineissä.

Juvosen väitöskirjan aineistonmuodostusprosessia käsittelevä luku on aivan esimerkillinen ja olen itsekin luetuttanut sitä gradun- ja väitöskirjantekijöillä. Siinä pohditaan hyvin huolellisesti aineiston eri osien muodostumista ja niihin liittyviä monenlaisia eettisiä kysymyksiä. Se, että arkaluontoista aihetta on käsitelty vahvan eettisellä otteella, ei ole tehnyt tutkimuksesta mitäänsanomatonta tai liian karkeistettua, päinvastoin, tuloksena on rikas ja koskettava kuva marginaaliin jääneistä miehistä ja naisista.

Toinen Kuula-Luumin esille nostama tutkimus oli Erkki Kujalan Sodan pojat, jota varten oli haastateltu iäkkäitä miehiä, joita yhdisti – tutkimuksen kirjoittajan tavoin – kokemus sodanaikaisesta lapsuudesta. Myös tässä tutkimuksessa oli vaikea tavoittaa haastateltavia. Hyvin harva halusi muistella lapsuuden kipeitä kokemuksia. Ne haastateltavat, jotka suostuivat tutkimukseen keskustelivat vanhemmuudesta, hoivasta, perheistä ja huolenpidosta – yleensä hyvin naiserityisinä nähdyistä teemoista.

Tulevan tutkimuksen kannalta onkin traagista, että haastattelija oli sopinut haastateltaviensa kanssa, että aineistoja käytetään vain tähän tutkimukseen. Hän ei myöskään ollut valmis ottamaan vielä elossa oleviin haastateltaviin yhteyttä ja kysymään lupaa aineiston arkistointiin – siitäkään huolimatta, että usea haastateltava oli korostanut, miten tärkeää on tämän vaietun aiheen tutkiminen. Tutkija piti epäeettisenä muistuttaa haastateltaviaan raskaasta ja tunteikkaasta haastattelutilanteesta, joka usein päättyi kyyneliin.

Arja Kuula-Luumi korosti tässä menetelmällisen tutkimusetiikan (arkistointiin pyydetään haastateltavien lupa yms) ja tutkimussuhteen etiikan eroa. Tutkijalle saattaa muodostua ajatus tutkimussuhteesta intiiminä, salattuna ja yksityisenä, jonakin joka ei saa vuotaa muille. Tämä oletus on yleinen, mutta usein totta ainoastaan tutkijan mielessä. Haastateltaville kyse ei ole mistä tahansa kahden vertaisen intiimistä keskustelusta, vaan institutionaalisesta vuorovaikutuksesta, jossa kohdataan tutkija ja tuotetaan aineistoa tutkimuksen tarpeisiin.

Tietoarkistossa on useinkin kysytty jälkikäteen eri tutkimuksiin osallistuneilta haastateltavilta lupaa aineistojen arkistointiin. 98 prosenttia tavoitetuista haastateltavista on antanut luvan aineistonsa arkistointiin. Osa on ollut vihaisia tajutessaan, että aineisto oli alunperin tarkoitettu vain kertakäyttöiseksi.

Tutkimuksissa olisikin aina kysyttävä haastateltavien omaa näkemystä aineistojen arkistoinnista ja jatkokäytöstä, eikä tehtävä olettamuksia, joiden nojalla ainutlaatuiset aineistot on lainmukaisesti hävitettävä.

Häiritsevät lomakkeet?

Usein tutkijat eivät halua antaa tutkittavilleen pitkiä ja monimutkaisia lomakkeita luettavaksi ja allekirjoitettavaksi. Onkin totta, että tutkittavat eivät välttämättä halua lukea pitkiä tekstejä, vaan pitävät lomakkeiden olemassaoloa osoituksena tutkimuksenteon asianmukaisuudesta. Lain mukaan tutkittavia on kuitenkin informoitava niin tutkimuksesta kuin aineiston jatkokäytöstä. Siksi lomakkeita edelleen pitää tehdä, mutta ne pitäisi saada mahdollisimman yksinkertaisiksi ja helppolukuisiksi.

Tietoarkiston sivuilta löytyy esimerkki tutkittavien informaatiolomakkeesta. Siitä – kuten muustakin Tietoarkiston sivujen materiaaleista – voi ottaa mallia omaan tutkimukseensa.

Tutkimussuhteen häirinnän uhallakin tutkittavia on informoitava ja aineistot tulisi arkistoida – avoimuus on yksi tieteentekemisen keskeinen ominaisuus. Tätä edellyttää yhä useampi tutkimusrahoittaja. Esimerkiksi Suomen Akatemia suosittelee tutkimusaineistojen säilyttämistä oman tieteenalan kansallisissa tai kansainvälisissä arkistoissa. Samaa vaatii yhä useampi tiedejulkaisu. Kannattaa muistaa myös se, että tutkimusaineistojen tuottaminen kartuttaa tutkijan ansioluetteloa.

Niin tutkijoilla kuin tutkittavilla voi olla huoli siitä, miten arkistoituja aineistoja tulevaisuudessa voidaan käyttää. Tyypillinen huoli on se, että tutkittava voidaan tutkimuksista tunnistaa. Tässä ja muissakin huolissa pitää luottaa tulevien tutkijoiden ammattitaitoon sekä arkistojen tiukkoihin käyttöehtoihin. Ihmistieteilijät ovat pääosin sisäistäneet tutkimuksenteon eettiset periaatteet niin, että sekä haastattelujen antaminen että niiden arkistoiminen on täysin turvallista.

Tutkimusetiikan neljä hyvää

Filosofi Helena Siipi käsitteli iltapäivässä jo aiemmin tarkasteltuja teemoja uudesta näkökulmasta – joka sai minutkin miettimään, josko olisi aika rakentaa tutkimusetiikkaluento uudella tavalla.

Siipi määritteli tutkimusetiikan neljän hyvän toteutumisella: tieteen hyvä, tutkijan hyvä, tutkimuskohteen hyvä sekä yhteiskunnan ja ympäristön hyvä. Kun ne kaikki toteutuvat, kyseessä on eettinen tutkimus. Tai ehkä realistisemmin: kun pyritään ottamaan ne kaikki huomioon, syntyy eettisesti kestävää tutkimusta.

Tieteen hyvä syntyy noudattamalla hyvän tieteellisen tutkimuksen käytäntöjä. Hyvin ja huolellisesti tehty tutkimus on myös eettistä tutkimusta. Tällöin lopputuloksena on tieteellisen tiedon päämäärän mukaista uutta tietoa. Hyvien tieteellisten käytäntöjen loukkaaminen – esimerkiksi plagiointi – eivät sellaista tuota.

Myös huono tutkimus saattaa olla eettisesti kestävää. Tärkeää on tällöin tutkijan intentio: hän on pyrkinyt tekemään hyvää tutkimusta ja toteuttanut tutkimuksen niin hyvin kuin osaa, pyrkii tekemään eettistä tutkimusta. Hyväksi tutkijaksi tullaan vain tekemällä, oppimalla ja harjaantumalla. Uran tai koulutuksen alkuvaiheissa saattaa tulla virheitä, mutta niistä opitaan, eikä niitä toisteta.

Tieteen ja tutkijan hyvä eivät tietenkään ole irrallaan toisistaan. Tutkijan hyvä liittyy niihin asioihin, joita tutkijana haluamme saavuttaa. Haluamme tehdä hyvää tutkimusta mutta myös saavuttaa tohtorin tutkinnon tai dosentuurin, saada mainetta, kunniaa, rahoitusta ja työpaikkoja – ja näiden pitäisi tietysti tulla juuri niiden tutkijoiden osaksi, jotka ne ansaitsevat.

Tutkijan hyvä liittyy myös toisiin tutkijoihin, muiden tutkijoiden hyvän kunnioittamiseen. Nämä mainitaan myös tutkimuksenteon hyvien käytäntöjen osana: toisiin tutkijoihin tulee asianmukaisesti viitata, toisille tutkimuksille ja tutkijoille tulee antaa se arvo, joka heille kuuluu. Tutkimusetiikan loukkauksia ovat tässä yhteydessä muiden tutkijoiden vähättely sekä puutteellinen tai epäasiallinen viittaaminen. Sitä voi olla myös tekijyyden manipulointi, omien ansioiden paisuttelu tai monenlainen epäasiallinen toisten tutkijoiden työn vaikeuttaminen. Meillä on vastuita ja velvoitteita myös toisia tutkijoita kohtaan. Tosin on vaikea sanoa, miten milloinkin tulisi suhtautua tilanteeseen, jossa huomaisi kollegan toimivan väärin. Joskus myös oman jaksamisen rajat saattavat tulla vastaan tilanteissa, jossa toinen tutkija kaipaa apua tai tukea.

Tutkimuskohteen hyvä tarkoittaa tutkimuskohteen kunnoittamista. Siihen liittyy paitsi oikeanlainen toiminta myös oikeanlainen asenne. Mitä kunnioittava kohtelu milloinkin tarkoittaa, riippuu tietysti tutkimuskohteen ominaislaadusta ja erityispiirteistä. Joskus – esimerkiksi uskonnollisia yhteisöjä tutkittaessa – tutkimuskohteen hyvä saattaa olla ristiriidassa tieteen ja tutkijan hyvän kanssa.

Kun tutkimuskohde on ihminen, riippuu pitkälti ihmisestä itsestään, mikä on hänen käsityksensä siitä, mikä on hänelle hyvää. On kunnioitettava tutkittavan omaa näkemystä, hänen itsemääräämisoikeuttaan, yksityisyyttään ja tietosuojaansa. Luonnollisesti on pyrittävä välttämään tutkimuskohteen vahingoittamista. Joskus eettisiä kysymyksiä tulee esiin myös ei-ihmisiä, esineitä tutkittaessa: kirjeet, hautalöydöt, päiväkirjat, uskonnollinen esineistö. Niilläkin on vahva yhteys ihmisiin, joten on mietittävä, kenen hyvää pyrimme suojelemaan ja ketä kunnioittamaan.

Neljäntenä kohtana Helena Siipi nosti esiin yhteiskunnan ja ympäristön hyvän. Ei ole mitenkään yksinkertaista määritellä, mitä ne ovat. Mikä on tutkimuksen paikka yhteiskunnassa? MIkä on hyvä ympäristö? Minkälainen on hyvä yhteiskunta? Käsityksemme saattavat olla keskenään ristiriidassa.

Dia: Helena Siipi

Dia: Helena Siipi

Siipi nosti tässä yhteydessä esiin sen, että tutkimuslupa tutkittavilta ja eettisen toimikunnan lupa tutkimukselle on asianmukaisesti hankittu. Erilaiset sidonnaisuudet esimerkiksi rahoittajaan ilmoitetaan tutkittaville ja julkaistavissa tutkimuksissa. Itse näkisin tässä yhteydessä tärkeäksi huomioida myös erilaiset henkilökohtaiset sidonnaisuudet ja paikantumiset, joiden avaaminen on keskeinen osa ihmistieteiden tutkimusetiikkaa – vaikka siihen ei tämän päivän tilaisuudessa puututtukaan.

Rahoittajien vallasta puhutaan yllättävän vähän ihmistieteissä. Rahoittaminen tai rahoittamatta jättäminen nähdään usein toimeentulokysymyksinä. Ilman rahaa jäänyt joutuu etsimään toimeentulonsa muualta ja rahoitettu ryhtyy innolla tekemään tutkimusta. Suuri osa yliopistossa tehtävää tutkimusta tapahtuu ulkopuolisella rahoituksella, mikä tarkoittaa sitä, että Suomen Akatemia ja erilaiset säätiöt käytännössä päättävät, minkälaista tutkimusta yliopistoissa tehdään – puhun tässä siis lähinnä humanistisesta tutkimuksesta, joka ei juurikaan saa rahoitusta yrityksiltä tai muilta rahoittajatahoilta. Rahoittajilla on siis suuri vastuu – myös eettinen vastuu – siitä, mitä Suomessa tutkitaan ja mitä ei.

Meidän humanistien pitäisi ehkä entistä tarkemmin miettiä – paitsi edellä mainittuja hyviä – omien tutkimuksiemme tuottaman tiedon merkitystä. Mihin tuottamaamme tietoa käytetään? Mitä vaikutusta tuottamallamme tiedolla on? Mitä me voimme tai emme voi tutkia? Mitä meidän täytyisi, mitä meidän olisi velvollisuus tutkia? Lisäävätkö vai vähentävätkö tutkimuksemme eriarvoisuutta ja syrjintää? Keiden hyvää tutkimuksemme edistävät?

Eettiset yllätykset

Tutkija Kaisa Ilmonen kysyi Turun yliopiston humanisteilta, mitä tutkimuseettisiä ongelmia tai yllätyksiä he ovat työssään kohdanneet. Vastauksia tuli erittäin vähän, mikä saattoi johtua kyselyn ajoittumisesta juuri pääsiäisen alle. Toisaalta vastaamattomuus kuvaa tiedekunnan sisäistä jakautumista tutkimuseettisten kysymysten suhteen. Toisilla tieteenaloilla tutkimuseettisiä kysymyksiä ei pohdita käytännössä ollenkaan, toisilla ne taas ovat jokapäiväisen pohdinnan kohteena (jolloin niissä ei välttämättä ole mitään “yllättävää”).

Ilmosen vastaanottamat tutkimuseettiset pohdinnat liittyivät samoihin teemoihin, joita etiikkaseminaarissa oli jo käsitelty. Niissä pohdittiin vähemmistöjä koskevaa tutkimusta, lapsia ja nuoria koskevaa tietoa sekä eettiseen tutkimuskirjoittamiseen ja tiedontuottamiseen liittyviä kysymyksiä. Ne olivat siis ihmistieteellisen tutkimuksen arkeen ja käytäntöön liittyviä kysymyksiä.

Ilmonen nosti esiin verkostakin löytyvän tuoreen Riikka Taavetin tutkimuksenOlis siistiä jos ei tarvis määritellä – kuriton ja tavallinen sateenkaarinuoruus, jossa eettisiä sukupuoleen, seksuaalisuuteen, nuoruuteen, alaikäisyyteen ja vähemmistöihin liittyviä eettisiä kysymyksiä pohditaan tarkasti.

Yleisökeskustelussa nostettiin esiin myös eettisen pohdinnan pakollisuus myös sellaisissa tutkimuksissa tai rahoitushakemuksissa, joissa se ei tutkijan itsensä mielestä olisi välttämättömyys. Eettisestä pohdinnasta tulee tällöin performanssi, mikä tarkoittaa sitä, että se vain mekaanisesti suoritetaan, kun tutkimuseettisen pohdinnan tulisi olla osa tutkimuksen teon prosessia: suunnittelua, toteutusta, aineiston käsittelyä, kirjoittamista ja tiedon välittämistä.