Aikalisä

Yksi äitini jämäköistä elämänviisauksista oli, että mitään muuta pakkoa ei ihmisellä ole kuin kuolla. Nykyihminen ei usko kuoleman olevan lopullinen tai pakollinen loppukohta. Viimeistä hetkeä voi siirtää tehden sopimuksia, vedoten muuhun pakolliseen tekemiseen tai olemalla hiljaa, jos kuolinlinjan asettaja ei näin huomaa myöhästymistä.

Tieteen ja taiteen tekijöiden arkipäivää ovat deadlinet. Itsenäisen työskentelyn, niin sanotun taiteen tai tieteen vapauden elinehtona on ajan järjestely, aikatauluttaminen. Se tehdään usein kalenteriin vuositasolla, viikkotasolla, päivätasolla ja lopulta minuuttiaikatauluttamisella. Rajapyykkeinä ovat tieteessä tekstien ja anomusten palauttamisten viimeiset päivämäärät. Myös kevään ja syksyn säätiöiden apuraha-anomusten tekoviikot vievät arvioiden mukaan noin kolmanneksen vuosittaisesta työajasta. Ne ovat neuvotteluja tulevaisuuden elinehdoista, leivästä.

Jaan työhuoneeni kuuden muun tutkijan kanssa. Koneen syksyn hakemusten viimeisenä päivänä nettipalvelu jumittui viimeisen tunnin aikana. Säätiön tekniseen palveluosoitteeseen lähettämäni viestit tiedottivat yhteisestä hätätilanteestamme kuin avaruusaluksen viimeiset sanat. Kerjäsin armoa, jotta hakemuksemme huomioitaisiin, vaikkeivat ne tulisi määräajassa. Illalla sain henkilökohtaisen viestin, joka kertoi, että nettipalvelun jumittumisen takia määräaikaa oli siirretty iltayhdeksään asti, jotta “sinäkin nyt saat varmasti hakemuksesi lähetettyä”.

Kuolinlinjan toiselta puolelta vastattiin.

Nyt olen päässyt sen toiselle puolelle. Toimitan monien kirjoittajien kirjaa, jossa deadlinet ovat toimituskuntamme laupeudesta siirtyneet jo useamman kerran. Vapaaehtoinen, joskin sitova projekti kätkikin sisäänsä kirjoittamisen vastuun. Vihonviimeisen kuolinlinjan jälkeen olen kuunnellut ei-palautettujen tekstien tekijöiden selityksiä myöhästelyistä. Jokaisen äänessä tunnistan kipeästi oman tutkija-opettaja-perheenjäsenen elämäntilanteeni. Mutta mitä jos deadlinen asettajallakin on kuolinlinjansa ja sen asettaja? Mitä jos aika loppuu?

Veteen piirretty viiva. Öljyntorjuntaa saaristossa 2103.Kuva: Jaana Kouri.

Veteen piirretty viiva. Öljyntorjuntaa saaristossa 2013. Kuva: Jaana Kouri.

Nykyihminen ei usko ajan loppuvan. Globaalin suurperheemme ilmastonmuutoskokousten asettamista deadlinesta vähät välitetään. Jää sulaa, ilma loppuu ja juomavettä ei kohta ole. Eräänä päivänä aurinko ei ehdi/viitsi/osaa/halua/voi nousta, mutta joku tekee sopimuksen ja neuvottelee lisäaikaa. Missä olisi äiti, joka sanoisi nykyihmiselle, miten asiat ovat?

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s