Ylpeyttä ja ennakkoluuloja

Olen kiinnittänyt viime päivien aikana erityistä huomiota erityisen huomion kiinnittämiseen. Kirjoitan väitöskirjani menetelmälukua, joka luultavasti ei totisesti – erityistä huomiota painottava sana – tule jäämään yhdeksi luvuksi, vaan menetelmällinen asenne kattaa koko tutkimusprosessin. Nyt kirjoitukseni keskittyy, fokusoituu ja kiinnittää tarkemman katseensa aineiston muotoumiseen kontekstiksi. Miten muodostamme aineiston? Mihin jamiksi kiinnitämme huomiota? Kirjoittaessani käyttämästäni menetelmästä, mietin, mikä erottaa tieteellisen, kriittisen lukemisen ja lähiluvun menetelmän? Mikä erottaa haastateltavan kuulemisen, kuuntelemisen ja sensitiivisen kuuntelemisen?

Itselleni sallimalla ns. vapaa-ajalla katsoin Steven Fryn kaksiosaisen dokumentin homofobiasta. Kiinnitin pariin asiaan erityistä huomiota. Sarjan alussa hän sanoo kuvatessaan homofobiaa, että hänestä se, että maailmassa on raivokkaan homofobisia ihmisiä, on kiehtovaa. “Entäpä jos tapaisi ihmisen, joka olisi koko elämänsä taistellut punaisia puhelimia vastaan?”  Sarjassa Fry matkustelee ympäri maailmaa kohtaamassa ihmisiä, jotka ovat joko kärsineet homofobiasta tai saaneet aikaan sitä. Hän sanoo tarttuvansa ennakkoluuloihin ja koettaa selvittää mistä viha juontaa. Fryn lähtökohta on myös henkilökohtainen, hän on homo.

Toinen mihin kiinnitin huomioni, on hänen suloinen tapansa pitää käsiään kävellessään, rennosti kämmenet taaksepäin.

Kolmas oli haastattelu tai tapaaminen Ugandan entisen katolisen piispan, Ugandan etiikan ja eheiden arvojen ministerin Simon Lokodon kanssa. Haastatteluun mennessään Fry sanoo toivovansa, että pysyy kohteliaana. Kyse on henkilökohtaisen ja julkisen kohtaamisesta mediassa yhdessä tapahtumassa. Toki Fry edustaa monia, ainakin homoja, ja Lokodo homoutta vastustavaa kantaa. Lokodo edustaa myös Ugandan valtion virallista kantaa, ainakin omasta mielestään. Lokodo sanoo heti heidän käteltyään, että “minuun ette iskosta asennettanne”. Se, mihin nyt kiinnitin  huomioni, oli haastattelun muotoutuminen hyvin kiivaaksi molempien osallistujien tavoitelausumien ristituleksi. Fry ei pystynyt pitäytymään omassa roolissaan haastattelijana. Vai pystyikö? Hän nimenomaan pysyi omassa roolissaan ihmisoikeuksien puolustajana. Roolin idea oli tuoda julkiseksi myös homofobian ilmentyminen kahden ihmisen välillä. Me katsojat imeisesti pidimme yllä julkista tilannetta, joten haastattelija ei tullut pidätetyksi ja tarkastetuksi.

Tuota haastattelua voisi käyttää oppimateriaalina etnografisten menetelmien kurssilla. Kun homma menee pieleen. Tutkimuksellisesti ajatellen Fryn olisi pitänyt pidätellä tunteitaan, jotta haastattelun kulku ei olisi päätynyt ulosmarssiin. Dokumentin aineistona pätkä on tietenkin loistava. Se todentaa sen, miten mahdotonta joistakin asioista on käydä kaikkien osallistujien kesken avointa keskustelua, dialogia. Mikä on todella ahdistavaa. Tallenne tuntui kuitenkin kertovan tilanteesta paljon enemmän ja suoraan kuin asiallinen keskustelu.

Toisessa haastattelussa Fry alkoi puhua poliisien mukaan homofobistien tappaman ja kiduttaman 15-vuotiaan pojan kohtalosta Brasilian kansanedustaja Jair Bolsonaron kanssa. Haastateltava nimesi sen joidenkin ryhmien luomaksi nyyhkytarinaksi. Fry  oli aiemmin tavannut pojan äidin. Uskontotieteilijän mielessäni yhdistin asian viime syksyn Tvärminne-seminaarin paneelissa puhuneen Johanna Sumialan toteamukseen, että se mistä nykyään kilpaillaan mediassa, on huomio. Asia on varmasti yhtä vanha kuin mediatutkimus itse. Viimeistään tuon seminaarin jälkeen minullekin tuli selväksi se, että myös henkiset ja hengelliset instituutiot käyttävät mediaa tietoisesti.

Koska median käyttäjänä olen siirtynyt sähköiseen tiedonvälitykseen, ei keittiön pöydälle ilmesty kuin ilmaisjakelulehtiä. Ei mainoksia -lappu teksti postilaatikon kannessa on sateessa kulunut niin, että viesti ei enää mene perille. Kunhan saisin aikaiseksi uuden tarran hankkimisen. Niin monet asiat vaikuttavat tiedonkulun perillepääsyyn. No, enkös turvautunut teepaussilla selailemaan vanhoja Aamusia. Katseeni osuivat jo kohta kuukauden vanhan lehden pääkirjoitukseen Jokavuotinen itkuvirsi. Siinä kirjoittaja pohtii Suvivirren oikeutuksesta koulujen päättäjäisissä. Kirjoittajan mielestä [t]odellisuudessa  kyse on kirkkoon kuulumattomien aktiivijoukon tavoitteesta poistaa kaikki uskontoon viittaava julkisen vallan toiminnasta. “Vuosittainen raivokas hyökkäys Suvivirttä vastaan on tavoitteen saavuttamisen kannalta huono strategia”, hän toteaa. Apua! Tunteet, kärsimykset ja niistä kertominen nähdään strategiana. Ilmeisesti epätoivoinen tunteeni on tulos jonkin strategian onnistuneesta käyttämisestä.

Nämä kaksi median tuotetta ovat saaneet kiistämättömän huomioni ja muuttaneet tunnetilaani niin, että päätin kirjoittaa tämän blogitekstin. Tutkijoiden osallistuminen julkiseen keskusteluun on ollut pitkään yliopistojen virallisen tavoitelistan sisältöjä. Uskontotieteen gradutyöpajan ohjaajana olen saanut lukea ilokseni hyvin ajankohtaisia graduja koskien tämänkin blogikirjoituksen sisältöjä. Myös ne ohjasivat kiinnostustani aiheisiin. Tässä kohtaa en tosin ryhdy suuntaamaan huomiotani tai lukijan huomiota niihin edellistä mainoslausetta enempää, vaan otan askeleen taaksepäin. Hengitän syvään ja havainnoin havainnoitsijaa.Tarkastelen kulkemaani hermeneuttisen ymmärryksen kehää ja palaan alkuun.

Mihin ja miksi kiinnitämme huomiota? Itse olen kiinnittänyt huomiota asioihin, jotka ovat representaatioita, esityksiä tai  ilmenemismuotoja mahdolliselle mielenkiinnolleni erityisestä huomiosta. Huomion kiinnittäminen on ilmeisesti strategia. Huomion kiinnittäminen on myös tietoista vallankäyttöä. Puhutaan strategiasta, kun voitaisiin keskustella sisällöistä.

Tutkijoina meidän tulee tarkastella molempia, niin sisältöä kuin menetelmiäkin. Itse näen uskontotieteen aseman mahdollisena vaikuttajana uskonnonopetuksen tai homoliittojen siunaamisen keskusteluun ennen kaikkea siinä, että voimme vaikuttaa keskustelun tekemiseen mahdollisimman avoimeksi. Osoittaa, kun diskurssi ei onnistu. Voimme tuottaa tiedollisia, sisällöllisiä aineistoja, joiden avulla myös muiden keskusteluun osallistujien on mahdollista avata suunsa ilman ennakkoluuloja. Ja pohdittava miten tutkimukset voisivat olla tervehdyttävällä tavalla subjektiivisia ja jopa poliittisia? Silloin kiinnitämme erityisen huomion tutkimuksemme merkitykseen. Miksi tutkimme?

Advertisements

Mannertenvälistä ruokapuhetta

foodandreligion

”Transatlantic collaboration” kuulostaa joltain, jota NATO tekee. Tänään ei Donner instituutin Religion and Food -symposiumissa kuitenkaan keskusteltu Suomen mahdollisesta NATOon liittymisestä vaan ruuasta, uskonnosta ja kulttuurista ja siitä miten niitä opetetaan ja opiskellaan – Suomessa ja Yhdysvalloissa. Erityisen hienoa tämän päivän esityksessä oli se, että aihetta tarkasteltiin sekä opettajien että opiskelijoiden näkökulmasta.

Anna Haapalainen Turun yliopistosta ja Ben Zeller Lake Forest Collegesta järjestivät kumpikin tahoillaan ruokaa ja uskontoa käsittelevän kurssin keväällä 2013. Turun yliopistossa kurssi kulki nimellä Pyhää ruokahalua. Kurssit koostuivat luettavista artikkeleista, niitä kommentoivista teksteistä sekä seminaarikeskusteluista. Kurssin puitteissa tehtiin myös ekskursioita. Kurssin lopulla osallistujat kirjoittivat julkaistavaksi tarkoitetun artikkelin valitsemastaan aiheesta.

Kurssi oli vaativa, kiinnostava ja onnistunut. Erityistä kurssissa oli juurikin alussa mainittu ”transatlantic collaboration” eli se, että suomalaiset ja yhdysvaltalaiset opiskelijat kohtasivat kurssin puolivälissä toisensa (on-line), keskustelivat luetuista artikkeleista ja annetuista teemoista sekä tuottivat yhdessä esseen, jossa pohtivat erilaisia ruokatapoja Suomessa, Yhdysvalloissa ja maailmassa.

Seminaarimuotoinen opetus on äärimmäisen työlästä suunnitella ja toteuttaa, mutta se on myös palkitsevaa, niin opiskelijoille kuin opettajille. Sekä Anna Haapalainen että Ben Zeller pohtivat kurssin toteutusta ja onnistumista sekä sitä, mitä he opettajina kurssilla oppivat. Erityisesti tällainen yhdessä toteutettava kurssi on suunniteltava äärimmäisen huolellisesti. Konkreettisena hankaluutena kaikki toivat esiin kahdeksan tunnin aikaeron: oli vaikeaa löytää ajankohta, jolloin kummankin kurssin opiskelijat olisivat olleet hereillä.

Ben Zeller kertoi yhdysvaltalaisten opiskelijoiden oppineen paljon Suomesta: missä se sijaitsee, minkälaisia tapoja ja erikoisuuksia suomalaiseen ruokakulttuuriin liittyy, mitkä ruokaan liittyvät ulottuvuudet yhdistävät ja mitkä erottavat. Keskeistä oli globaalin ja lokaalin vuoropuhelu. Syöminen on universaalia, monet syömiseen liittyvät asiat ovat globaaleja, mutta monet tavat taas paikallisia, kansallisia, maakunnallisia tai jopa perhekohtaisia. Ja itse syöminen on aina yksilöllinen kokemus, jota on vaikea sanoittaa.

Vai miten kuvailisit, miltä muikku maistuu?

Turun yliopiston uskontotieteen opiskelijat Aleksi Kauppinen ja Eero Karhu puolestaan kuvasivat omilla, persoonallisilla tavoillaan sitä, mitä he kurssilla oppivat. He kuvasivat oppineensa paljon itse oppimisesta, siitä mitä tieto on ja miten ymmärrys kasvaa. Kuvaamalla toisille, vieraan kulttuurin jäsenille omia ruokailutapojaan, tottumuksiaan ja käytäntöjään, astui samalla oman arkisen olemisensa ulkopuolelle ja näki sen etnografin silmin. He kertoivat oppineensa tunnistamaan oman kulttuurinsa ja sen erityisyyden kertomalla siitä toisille. Opettamalla oppii. Täällä itsestään selvät asiat ovatkin toisaalla hyvin erikoisia.

Yhdysvaltalaisesta näkökulmasta se, että ihminen menee metsään, poimii sieltä sieniä ja vielä syö ne, on ajatuksena täysin absurdi.

Aleksi Kauppisen & Eero Karhun kurssin hyötyjä kokoava dia

Aleksi Kauppisen & Eero Karhun kurssin hyötyjä kokoava dia

Keskustelemalla ja vuorovaikutuksessa tieto kasvaa ja ymmärrys lisääntyy. Olen huomannut seminaarimuotoisen opetuksen edut hyvin samankaltaisina – vaikka niihin ei olekaan liittynyt vieraiden kulttuurien kohtaamista. Tosin kurssit, joissa on osallistujia useasta eri oppiaineesta tai tiedekunnasta, ovat hedelmällisiä juuri sen vuoksi, että tiedekulttuureissa on eroa.

Tiedettä opitaan kuuntelemalla, lukemalla, kirjoittamalla ja keskustelemalla. Yhdessä keskustellen syntyy oivalluksia. Haluaisinkin tämäntapaisia, kursseja ja opetuskokemuksia valottavia paneeleita kansainvälisiin konferensseihin. Paneeleita, jossa pohdittaisiin erilaisia tapoja opettaa uskontotiedettä. Niissä voisimme jakaa hyviä kokemuksia, hyviä käytänteitä ja hyviä ideoita toistemme kanssa. Oppisimme toisiltamme ja voisimme jakaa oppimaamme taas omille opiskelijoillemme.

Toteemeja ja tabuja ruokakaupassa

Ruokaa ja uskontoa käsittelevä Donner instituutin symposium alkoi tänään. Ensimmäisenä keynote-luennoitsijana oli itseoikeutetusti professori Ben Zeller Lake Forest Collegesta, USA:sta. Itseoikeutetusti ehkä sen vuoksi, että hän on ollut ensimmäisiä, jotka ovat institutionalisoineet ruuan ja uskonnon tutkimuksen.

Benjamin Zeller

Benjamin Zeller

Zeller tarkasteli alustuksessaan erilaisia itsevalittuja ruokavalioita – gluteeniton, kivikautinen, kasvisruoka, lähiruoka, luomuruoka, vegaaninen ruoka yms. – kvasiuskonnollisina ilmiöinä.

Kun uskonto ymmärretään  konstruoiduksi, myös ruokavaliot voivat olla uskontoja. Esimerkiksi ihminen voi kääntymysprosessin myötä  valita vegaaniruokavalion, joka määrittelee mitä hän syö ja juo, minkälaisia tuotteita kuluttaa ja minkälaisia vaatteita käyttää. Ruokavalio voi olla myös henkistä luonteeltaan ja antaa merkitystä elämälle.

Erityisesti, jos uskontoa lähestyy funktionaalisesta näkökulmasta, itsevalitulla ruokavaliolla saattaa olla hyvinkin paljon yhteistä uskonnollisuuden kanssa. Tiukat ruokavaliot tarjoavat järjestystä elämään, määritellessään hyvnkin tarkkaan, mitä voi syödä ja mitä ei. Enää ei tarvitse tuntea epävarmuutta erilaisten kananmunavaihtoehtojen äärellä – haluanko onnellisten vai vapaiden kanojen munia? Ne voi jättää kokonaan pois ruokavaliosta ja tulla itse onnelliseksi ja  vapaaksi.

Ruokavalioita mainostetaan ja niistä keskustellaan usein hyvin uskonnollissävytteisesti. Tietyllä tavalla syömällä ihminen tulee terveeksi, puhtaaksi, onnelliseksi. Toiset ruokavaihtoehdot taas nähdään syntisinä, saastuttavina, väärinä ja pahoina.

Zeller käyttikin Freudin toteemi ja tabu -jaottelua kuvittaessaan ruokavalioiden kvasiuskonnollisia piirteitä. Esimerkiksi kasvikset ovat vegaanin toteemi, keskeinen identiteetin ja yhteisön symboli. Liha tai eläinperäiset ruuat taas ovat tabuja, epäpyhiä, likaisia, hylättäviä ja vältettäviä.

Ruokavalio toimiikin yhä useammin identiteetin ja yhteisön rakentajana. Vaikka päätökset tehdään yksilöllisesti, ehkä median tai verkkokeskustelun ohjaamina, yhteisöllisyyttä rakennetaan usein sosiaalisessa mediassa ja esimerkiksi blogeissa.

Uusi tabu on gluteeni. Gluteenitonta ruokaa myydään terveille ihmisille, sillä gluteeni nähdään pahana ja vaarallisena. Itsevalittu gluteeniton ruokavalio edustaa moraalisuutta, hyveitä, terveyttä ja hyvinvointia. Gluteeniton ruokavalio pelastaa ja suojelee.

Erilaisten ruokavalioiden puolustajat ja vastustajat puolustavat omia valintojaan ja vastustavat toisten valintoja usein erittäin raivokkaasti. Suuri osa gluteenittoman ruokavalion puolustajista (tai vastustajista) ei edes tiedä, mitä gluteeni tarkalleen ottaen on. Mutta se ei olekaan tärkeää. Ei uskonnossa tarvitsekaan tietää.

Ruokavaliosta on tullut ihmisen identiteetin merkitsijä. Ihminen syö itselleen identiteetin.

Puhdasta, saastaista vai yksinkertaisesti herkullista?

Puhdasta, saastaista vai yksinkertaisesti herkullista?

 

Kirjoittaja on ollut niin pitkään kala-kasvissyöjä, ettei muista enää minkä tähden alunalkaen on ruokavalioonsa päätynyt.

Paljon puhetta uskonnosta

Osallistuin Åbo Akademin kulttuurihistorian oppiaineen, Donner-instituutin, Tampereen rauhan tutkimuksen instituutin (TAPRI) ja Suomen Lähi-idän instituutin järjestämään konferenssiin Concord, Conflict and Co-existence: Religion and Society in the Middle East and North Africa Turussa 5.-7.6.2014.

Seurasin konferenssissa noin viittätoista erilaista esitystä, joissa jokaisessa puhuttiin enemmän tai vähemmän uskonnosta. Lähi-idän tutkimuksessa harvemmin kun voi välttyä puhumasta myös uskonnosta. Konferenssi-puhujissa oli historioitsijoita, teologeja, uskontotieteilijöitä, politiikan tutkijoita, sosiologeja, kansainvälisten suhteiden tutkijoita, Lähi-idän tutkijoita ja antropologeja. En tietenkään päässyt kuuntelemaan kaikkia sessioita, koska yleensä niitä oli aina kolme samaan aikaan, mutta kuulin esityksistä suurin piirtein kolmasosan.

Alustuksia seuratessa mielenkiintoni kohdistui eritoten siihen kuinka eri alojen tutkijat puhuivat uskonnosta ja millä tavalla uskonnon-käsitettä käytettiin. Kukaan kuulemistani puhujista ei avannut uskonto-käsitettä juuri ollenkaan, vaan sitä käytettiin ikään kuin kaikki kuulijat olisivat jakaneet yhteisen käsityksen siitä, mitä uskonnolla tarkoitetaan. Tiedän kyllä, että kyseessä ei ollut uskontotieteen konferenssi, mutta uskontotieteilijänä en voinut olla pohtimatta sitä, miksi tutkijat, joiden tutkimusaiheissa uskonto on olennainen osa, eivät problematisoineet uskonto-käsitettä.

Muun muassa uskontotieteilijät Timothy Fitzgerald ja Brent Nongbri ovat tarkastelleet uskonto-käsitteen länsimaista perintöä sekä populaarissa että akateemisessa ympäristössä. Kummankin mukaan uskonto-käsite, sellaisena kuin me sen ymmärrämme nykyään, on moderni ja suhteellisen uusi.

Nongbrin mukaan monelle modernille ihmiselle uskonto on ihmisen sisäinen ja yksityinen asia, johon liittyy ajatus pelastuksesta, vastakohtana politiikalle ja muille ”sekulaareille” elämän alueille. Lisäksi uskonnon ajatellaan olevan jokin universaali ominaisuus, joka on kaikissa kulttuureissa. Nongbrin mukaan tällaista käsitystä uskonnosta ei kuitenkaan esiintynyt ennen modernia aikaa.

Fitzgeraldin mukaan meidän moderni maailmankuvamme, jossa asiat on kategorisesti totuttu erottelemaan toisistaan ja tästä erottelusta on tullut asioiden luonnollinen järjestys, on tuloksena valistusajalta periytyvästä uskonnon käsitteellisestä erottamisesta muista alueista kuten politiikasta, yhteiskunnasta ja taloudesta. Fitzgerald ei ainoastaan puhu uskonnon ja politiikan erottamisesta toisistaan vaan kokonaisuudessaan näiden alueiden keksimisestä osana samaa retorista kehitystä.

Konferenssissakin useat puhuivat esimerkiksi poliittisista, yhteiskunnallisista ja uskonnollisista toimijoista. Mutta miksi ylipäätään on tarpeen erotella esimerkiksi nämä toimijat toisistaan? Mitä oikeastaan ajetaan takaa sillä, että asioiden eteen laitetaan sellaisia määreitä kuin poliittinen, yhteiskunnallinen tai uskonnollinen? En sinänsä vastusta tällaisten termien käyttöä – käytän niitä itsekin – mutta olisin toivonut, että käsitteitä olisi kontekstualisoitu ja avattu.

Konferensseissa yhdelle esitelmälle on yleensä varattu aikaa kaksikymmentä minuuttia. Siinä ajassa ei ehdi syvällisesti esitellä koko tutkimustaan ja usein kai konferensseissa on kiinnostavampaa esitellä tutkimustuloksia kuin pelkkää teoriaa tai metodologiaa. Ehkä siksi puhujat eivät käyttäneet aikaansa käsitteiden määrittelyyn ja kontekstualisointiin. Mutta niistä puhumatta jättäminen sai minut miettimään, kuinka monelle konferenssissa uskonto oli esimerkiksi yhtä kuin kristinusko, islam ja juutalaisuus ja kuinka monelle diskurssi, joka syntyy jatkuvassa neuvottelussa ihmisten välillä.

Kirjallisuutta
Fitzgerald, Timothy (2007) Discourse on Civility and Barbarity:A Critical History of Religion and Related Categories. Oxford: Oxford University Press.

Nongbri, Brent (2013) Before Religion: A History of a Modern Concept. New Haven:
Yale University Press.

Matonpesua ja marginaaleja

Minulla on kesäperinteitä. Yksi niistä on matonpesu juuri kesäkuun alussa. Kun olin vielä töissä luokanopettajana, pesin mattoja laskeutuakseni kouluvuoden stresseistä ja aikatauluista. Paljon muuhun en olisi pystynytkään. Muistan silloin mattoja pestessäni radioäänen kertoneen huippusuorituksen jälkeiseen palautumiseen menevän urheilijalta vähintään kaksi viikkoa. Samaa olimme opettajaporukoissa pohtineet: juhannuksen tienoilla muisti olevansa jotain muutakin kuin kolmikymmenpäisen lapsilauman pedagogi, vahti, äiti, isä ja opettaja.

Tänään olin jälleen polvillani maton edessä. Olin valmistautunut tähän kantamalla merivesiä saunan sisään. Osa eilisiltaisista saunavesistäkin oli vielä haaleita. Niillä oli mukavampi pestä kuin kylmällä vedellä. Saunan sileä lattia oli hyvä alusta ja vedet juoksivat ulos maahan, eivät suoraan mereen. Mäntysaippualiuos ja kova harja. Saunan ulkopuolelle olin kyhännyt kuivaustelineet. Matot olivat jo meressä lillumassa.

Ensin harjaan saippuavedellä maton reunat kädenmitalta, sitten raidat edestakaisin. Mieleni on välillä muualla. Mietin odottavia kirjoitustöitä, johon olin päättänyt itseni pakottaa täksi kesäksi. Kustavin kesäsaaressamme se ei ollut helppoa vaan vaati melkoista itsekuria. Täällä oli puuhasteleville käsille aina tehtävää ja raivattavaa. Haastatellessani joitain kesiä sitten kesälypyrttiläisiä kyläkirjaa varten, eräs naisista sanoi päättäneensä tehdä joka päivä talon eteen enintään kaksi tuntia, jotta aikaa riittäisi myös muuhun. Olin tämän ottanut nyt myös kesäni ohjenuoraksi.

Harja kulki raitojen yli kuin kirjoituskoneen liikkuva tabulaattorirulla(?). Katseellani tarkistin jokaisen rivin, harjasin turhat tekstit pois, korjasin kirjoitusvirheet hankaamalla musteläiskiä ja tarkistin marginaalit. Tässä saaressa ovat kirjoittaneet muutkin kuin matonpesijä. Mieheni isoäiti Annikki Setälä nimesi yhden saduistaan kirjoittavaksi kivitaskuksi. Tuon linnun jälkeläiset yhä naksuttelevat pihapuuissa kuin Olympian kirjainnäppäimet.

Mietin merkityksenantoa, joka on väikkärini aihe. Matonpesun merkityksenantoon osallistuvat kanssani useat eri toimijat ympäristössä. Kuuma aurinko saa minut ajattelemaan matonpesua likaisten mattojen ohella. Merivesi, sopiva tuuli. Aika ja paikka, kesäkuun helteet kuivattavat sopivasti juhannukseksi juhlavan puhtaat matot lattiaan. Muistojen avulla teko merkityksellistyy. Maton raidat muistuttavat mattojen kutojasta, muistaisiko hän matonkuteiden mekot?

Matot kuivuvat nyt auringossa. Arki tulee merkitykselliseksi minulle kirjoittamalla siitä. Tämän ajatuksenjuoksun katkaisee nyt koneeni huomio akun vähäisyydestä. Miten paljon arjen huomiot  ja askareet kirjoitukseksi muokkaava merkityksellistää niitä, mikä on tutkijan osuus?

 

 

 

 

Uskontotieteilijän vapaapäivä – gurua kuuntelemassa

Lähdin kauniina kesälauantaina ystäväni kanssa Kemiönsaarelle Westersin puutarhatilalle viettämään puutarhapäivää: kiertelimme alkukesäisessä puutarhassa, ostelimme taimia, nautimme kakkukahvit ja kuuntelimme kasviaiheisia luentoja.

Westers

Eniten kuulijoita houkutteli puutarha-alan guru Pentti Alanko, joka on pitkän uransa aikana kirjoittanut hyllykaupalla teoksia puutarhanhoidosta.

Puutarhaguru puhui hiljaisella, jutustelevalla tavallaan perinnekasveista ja maatiaskasveista.
Gurua seuraamaan tulleet opetuslapset kuuntelivat hiljaa kunnioittaen. He kirjoittivat ylos viisaita kokeneita sanoja siitä, miten puutarhaa oikeaoppisesti kuuluu hoitaa ja mitä kasveja sinne saa ja ei saa hankkia. He nauroivat silloin kun guru sanoi jotain hauskalta kuulostavaa. Ja luennon jälkeen he pyysivät nimikirjoituksia ja asettuivat kaverikuvaan.

Laiskasti puutarhanhoitoon suhtautuva uskontotieteilijä nautti erityisesti niistä gurun sanoista, joiden mukaan kasveja ei tarvitse hoitaa. Puutarha on suunniteltava sellaiseksi, että kasvit kasvavat siinä itsekseen. Erityisesti maatiaiskasvit ovat oppineet kasvamaan itsekseen. Gurulla olikin jyrkkiä mielipiteitä ulkomailta tuoduista kasveista.

Guru oli selvästi eri mieltä Pietari Kalmin kanssa, jonka mukaan puutarhassa vallitsee jumalallinen järjestys. Luonnossa taas vallitsee epäjärjestys ihmisten syntien tähden. Puutarhanhoito oli kuitenkin suurimmalle osalle kuulijoista elämälle merkitystä antava asia. Erilleen asetettu, pyhä. He suhtautuivat intohimoisesti ja vakavasti puutarhanoitoon. Ymmärsin, että myös heidän puutarhoissaan vallitsee jumalallinen järjestys.

Eväät

Retkipäivän kruunasi luonnon helmassa nautittu piknik-ateria.