Ajatuksia tiedosta

Eilisiltana kokoontuneen jatko-opiskelijoiden vapaamuotoisen lukupiirin jälkeen on hyvä summata ajatuksia. Käsittelyssä oli Mary Douglasin Puhtaus ja vaara -teoksen luku, jossa tulkittiin 3. ja 5. Mooseksen kirjan ruokasäädöksiä sekä Michel-Rolph Trouillot’n Silencing the Past -teoksen luku, jossa pohdittiin Haitin orjakapinaa (1791–1804), jota aikalaisten ja myöhempien historiantutkijoiden on ollut vaikea ymmärtää.

Ruokasäädöksiä, joissa määritellään eri eläinlajeja puhtaiksi ja epäpuhtaiksi (ja samalla syötäviksi ja ei-syötäviksi) on Douglasin mukaan tulkittu allegorisiksi (eläimet toimivat joidenkin vältettävien asioiden vertauskuvina), primitiiviseen hygieniaan liittyviksi (sianlihaa tulee välttää koska siitä voi saada trikiinin) ja silkaksi hölynpölyksi, jonka ainoa tehtävä on ollut luoda käyttäytymissääntöjä ihmisille.

Douglas itse on sitä mieltä, että puhtaat eläimet ovat luokkansa selkeitä edustajia ja epäpuhtaat sellaisia jotka eivät sovi näihin luokituksiin. Ne ovat luokittelujärjestelmän kannalta anomaalisia, eli poikkeavia. Puhtaat eläimet ovat myös sellaisia, joita muinaiset israelilaiset käyttivät ravinnokseen, joten heillä on ollut niihin erityinen suhde ja luokittelujärjestelmässä niistä on tullut tätä kautta luokkiensa puhtaita edustajia.

Trouillot kirjoittaa Haitin orjakapinasta. Ajatus siitä, että mustat orjat olisivat voineet muodostaa kapinoivan kollektiivin, saati sitten voittaa taistelun ranskalaisia vastaan oli täysin käsittämätöntä aikakauden valkoisille miehille. Selitystä haettiin muun muassa orjien huonosta kohtelusta, ulkovaltojen soluttautumisesta ja eurooppalaisista ajatteluvirtauksista. Historiantutkimuksessa koko kapina joko ohitettiin täysin tai jätettiin vähälle huomiolle pitkäksi aikaa.

Haitin orjakapinasta löytyykin yhteys Douglasin esittelemiin ajatuksiin: Haitin orjakapina oli anomalia, joka ei sopinut eurooppalaisten valkoisten miesten vallitseviin ajattelurakennelmiin.

Tämä johti meidät keskustelemaan muun muassa tiedon luonteesta. Ihmisten suhteet eri asioihin – kuten eläimiin – vaikuttaa myös heidän tapaan ajatella niistä. Esimerkki joka keskustelussamme nousi esiin, oli sikatilallinen, joka kutsui tv:n keskusteluohjelmassa eläinten oikeuksien puolustajat syömään kasvattamaansa porsasta, mistä nämä kasvissyöjät totta kai kieltäytyivät. Kyseessä on esimerkki kahden vastakkaisen tiedon muodon ja eläinsuhteen kohtaamisesta. Tiedolla ja tavalla luokitella asioita on myös aina intressit ja ne liittyvät erilaisiin käytäntöihin, kuten esimerkiksi orjanomistukseen.

Douglas kirjoittaa siitä, miten anomaliat koetaan uhkaaviksi – kuten Mooseksen kirjojen esimerkeissä – ja miten uhkat valjastetaan yhteiskunnan järjestämisen eli politiikan käyttöön. Douglas ei tietääkseni kirjoita intresseistä, mutta nähdäkseni juuri tässä voisi olla avain sen ymmärtämiseksi miksi anomaliat pysyvät anomalioina, eikä niistä tule ”luokkansa puhtaita edustajia”. Ihmisten intressit ovat kohdistuneet tiettyihin asioihin ja niihin liittyviin suhteisiin, mikä on luokittelun perusta, ja anomaliat seuraavat tästä luokittelusta.

Lisäksi nousi esiin ajatus siitä, että rutiininomainen ei tarvitse selitystä, poikkeava vaatii. Tiettyihin intresseihin pohjautuva tieto voi vakiintua ja tulla osaksi rutinoitunutta käytäntöä. Kun jokin rikkoo tämä rutiinin, vaaditaan selityksiä (ajattelen tässä kohtaa jälleen orjien omistusta ja Haitin orjakapinaa). Tätä vasten on kiinnostavaa verrata kolmea näkökulmaa tiedon luonteesta: a) ideat ohjaavat toimintaa, b) tieto on jälkikäteistä selitystä (oma käsitteeni tälle on seli-seli, sosiologit puhuvat mm. rationalisoinnista), c) tieto on käytäntöä tai sen osa. Vaihtoehdon a ongelma on se, ettei se selitä sitä, mistä tieto tulee. Vaihtoehto b taas on melko väheksyvää tietoa kohtaan. Vaihtoehto c pitää a:n ja b:n sisällään ja on mielestäni paras.

Nykyaikana on trendikästä puhua reflektiosta. Voidaan ajatella, että mediajulkisuus nostaa esiin jatkuvasti uusia reflektoitavia asioita – toisin sanoen haastaa rutinoituneita ajattelutottumuksia sekä asettaa vastakkain erilaisia ajattelumalleja. Pohdimme sitä, että mitkä asiat ovat nykyaikana sellaisia, joita emme osaa itse kyseenalaistaa. Emme muistaakseni keksineet mitään erityistä.

Tiedolle on ominaista, että se välittyy enemmän tai vähemmän ihmisiltä toisille. Kun nykyaikana erilaisten ajattelumallien on helpompi välittyä erilaisten medioiden kautta ja myös asettua haastamaan toisiansa, niin Haitin orjakapinan aikana ei asia ollut näin: orjilla ei ollut kirjoitustaitoa eikä pääsyä haastamaan vaikkapa eurooppalaisen sivistyneistön ajattelumalleja. Samasta syystä nykyhistorioitsijoiden on vaikea saada selville sitä, mitä orjat ajattelivat.

Kirjallisuutta

Mary Douglas (2003) Puhtaus ja vaara: Ritualistisen rajanvedon analyysi. 2. painos. Tampere: Vastapaino. Suomentanut Kaarina Hazard. – 1966. Purity and Danger. An analysis of the concepts of pollution and taboo.

Michel-Rolph Trouillot (1995) “An Unthinkable History: The Haitian Revolution as a Non-event” teoksessa Silencing the Past: Power and the Production of History. Beacon Press.

Otteita tutkimuspäiväkirjastani Groningenista

Lähdin kenttätöihin Hollannin Groningeniin. Aikeeni oli tehdä havaintoja ja kenttätyöpäiväkirjaa kokoontumisessa, jota kutsutaan EASR-konferenssiksi.

Olin perillä paikallisen kontaktihenkilön luona vasta illalla, vaikka lähdin Turusta jo aamu-usvassa. Talon isäntä joutui lähtemään toiseen kaupunkiin huolehtimaan sisarensa kissasta. Ilmeisesti groningenilaisilla on sukulaisuussuhteisiin perustuva toimijuusverkosto inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden välillä.

Konferenssi oli ylirajainen mutta yksikielinen toimintaperiaatteiltaan. Osallistujat saavat tietoa tapahtumasta sähköisen viestitysjärjestelmän avulla. Paikalle oli saapunut satoja osallistujia, niin miehiä kuin naisia.

Ensimmäinen kokoontuminen oli järjestetty suureen saliin. Sen päätyseinään oli ikuistettu menneisyyden tapahtuma, jota nyt ilmeisesti toistettiin rituaaleille tyypilliseen tapaan myytin uudelleensynnyttämisenä.

Alttaritaulussa oli kuvattu muun muassa kaupungin toteemieläin valkoinen hevonen, jolla kulttuuriheros ratsasti, mutta myös norsu ja Minervan pöllö. Kokoontunut yhteisö on ilmeisen sitoutunut kreikkalais-roomalaisten perinteiden jatkamiseen. Maalaus oli representaatio eriskummallisen koneen, vrt. suomalaisessa kansanrunoudessa esiintyvän sammon, alati keskeneräisestä rakentamisesta.

Kuvassa poikkeavan statuksen omaavat ihmiset oli peitetty vaatteilla, millä he erottuivat konetta rakentavista alastomista ihmisistä. Paikalla olevat konferenssin osallistujat edustivat ilmeisesti vaatetettua kansanosaa. He suosivat etenkin lyhyttä takkia sukupuolesta riippumatta, etenkin pitäessään puheita. Ulkovaatteet oli jätettävä “narikaksi”-kutsuttuun koppiin, mutta kengät oli pidettävä jalassa.

Alttaritaulun edessä oli puusta rakennettu koristeinen pääpapin koroke. Kansalaiset kunnioittivat pappeja pitkällä hiljaisuudella ja usein kääntämällä päänsä nöyrästi alaspäin, siirtäen samanaikaisesti pappien sanoja sormenpäittensä kautta sähköisiin tallennusvälineisiin. Ilmeisesti pyhänä pidetyn, tauluun kuvatun myyttisen koneen rakennus jatkuu näissä tapahtumissa niin puhuttujen kuin kirjoitettujen diskurssien muodossa.

Rituaali keskeytyi pappien vaihtuessa heimon käsiä yhteen läpsyttämällä, mikä muistutti rankkasateen ääntä. Ilmeisesti tällä haluttiin tuoda ulkona ropiseva sade myös kehollisesti koettavaksi sisätilaan, kaikkein pyhinpään. Näin luotiin yhteys myös taivaan toimijoihin, minkä historiallista viitekehystä ilmaisivat taulussa kuvatut kaksitaso ja kuumailmapallo. Kaupungin keskustassa paikallinen kansa pyrki koskettamaan taivasta maailmanpyörän koreista.Tapahtuma sijottui täydenkuun aikaan.

Päärituaalien lisäksi konferenssin osallistujat jakautuivat klaaneihin pienemmissä tiloissa, joissa he ovet suljettuina tallensivat toistensa sanoja. Näitä myös heijastettiin sähköisten koneiden avulla seinille. Heimo elää kyborgisessa suhteessa koneisiin, joilla sosiaalisissa tilanteissa ilmaan lausutut sanat siirretään pysyviksi merkeiksi yksilöiden koneiden pinnalle. Näin he voivat pitää yhteyttä myös sanojen välittämiin ajallisiin ja paikallisiin merkityksiin. Myös jo kuolleiden yksilöiden sanoja toistetaan ja kopioidaan näkyväksi. Sanat toimivat aineellisina välittäjinä, joissa yliluonnollinen, aineeton toimija täyttää merkkijoukkojen välit. Merkitys onkin kuulemma ” rivien välissä “, jonne se siirtyy “korvien välistä”.

Klaanit ovat jonkin verran tekemisissä toistensa kanssa. He syövät, juovat ja kuuntelevat yhdessä. He eivät sekoitu paikallisten joukkoon. He ovat yhteisissä tapahtumissa aamuaikaisesta iltamyöhään. Vain kerran he kokoontuivat kirkkoon yhdessä paikallisten kanssa, mikä vaatikin heiltä suurta rohkeutta. Pääpuhuja pelkäsikin kirkon katon romahtavan niskaansa. Osa heimon edustajista tosin pakenee paikallisten pariin pimeällä. He näyttävät seuraavana päivänä kuvia hämmästyttävistä alkukantaisten parissa oppimistaan tavoista klaaniensa jäsenille.

Käytin myös autoetnografista tutkimusmenetelmää. Oma kokemukseni konferenssista jakautui selkeästi omaa vuorollani olevaa puhettani edeltävään ja sen jälkeiseen aikaan. Ennen sitä havaintoni kiinnittyivät tapahtuman rakenteen, paikan ja käytäyttymisen sääntöihin tutustumiseen ja koodikielen opettelemiseen sitä käyttämällä. Puheeni aikana ymmärsin kokemuksen kautta, miten esitys ei ollut vain koodikielen representaatio tai performanssi. Sen tehtyäni koin osallistumalla saavuttaneeni vapautuneen sitoutumisen yhteisöön. Osallisuus kuitenkin edellytti puheen pitämistä ja siinä koodikielen käyttöä ymmärrettävällä tavalla.

Lyhytaikainen kenttätyöni ei riitä vielä pidemmälle vedettyjen tutkimustulosten julkaisemiseen. Kokoontuminen kuitenkin on selkeä pyhiinvaellus, joka alkaa niin ajallisesti kuin paikallisestikin jo kauan ennen itse paikalle tuloa. Ja jatkuu pitkälle tulevaisuuteen. Onneksi heimo on päättänyt järjestää kokoontumisensa kotimaassani jo kahden vuoden kuluttua.

 

Gotcha! – So what?

Osallistuin 11.–15.5. Alankomaiden Groningenissa järjestettyyn European Association for the Study of Religionsin konferenssiin osana laajaa suomalaista delegaatiota. Maanantaina seurasin sekularisaatiota ja uskonnottomuutta käsittelevää paneelia, johon osallistui yhdysvaltalainen antropologi Matthew Engelke, joka oli tutkinut sekä brittiläisiä evankelikaalisia kristittyjä että sekulaarien humanistien järjestöä. Hän oli pannut merkille, että evankelikaaliset eivät juurikaan puhuneet uskonnosta, vaan he käsitteellistivät toimintaansa puhumalla organisaatiosta ja sen hallinnasta, humanistien taas käyttäen miltei kaiken aikansa uskonnosta puhumiseen. Lisäksi hän oli löytänyt humanisteilta erilaisia rituaaleja. Kun tuli kysymysten vuoro, kysyi joku yleisöstä, että oliko hän nostanut asiaa esiin informanttiensa kanssa ja että oliko tällä havainnolla jotain arvoa? Engelke vastasi, ettei näe tämänkaltaisella ”gotcha-teoretisoinnilla”, jossa ilmoitetaan tutkittavalle, että ”olet uskonnollinen vaikket sitä tiennytkään” olevan paljoa arvoa. Engelke oli kiinnostuneempi tutkimaan päivittäisiä ja ruumiillistuneita uskonnollisia ja ei-uskonnollisia käytäntöjä.

Muistin, että olin pohtinut samansuuntaisia asioita joskus väitöskirjaprojektiani aloitellessani, tutkinhan uskontotieteen välinein ei-uskonnollista ilmiötä. Uskonnontutkijalla on käytössään omat etic-tason tieteelliset käsitteet, mukaan lukien uskonnon määritelmänsä, tutkittavien taas kommunikoidessa omalla kielellään, jota tutkija kutsuu emic-tason kieleksi. Uskonnontutkimuksessa on nykyään melko vallitseva näkemys siitä, ettei uskontoa ole olemassa sellaisenaan, vaan uskonnontutkija määrittelee uskonnon lähtien oman tutkimusasetelmansa tarpeista, jolloin uskonnon määrittely on tutkimuskohteen rajaamiseen liittyvä strategia. Tästä lähtökohdasta käsin tutkija voi nähdä hyvin monet asiat uskontona tai uskonnonkaltaisena. Kun otetaan huomioon, että uskonto on eri konteksteissa hyvin erilaisia muotoja saava ilmiö ja että tutkijalla on uskontoa määritellessään eri intressit kuin tutkittavillaan, ei ole paljoakaan hyötyä yllättää tutkittavia tiedolla heidän uskonnollisuudestaan.

Jälkikäteen juttelin asiasta samaan paneeliin osallistuneen Teemu Tairan kanssa, joka kertoi kolmannen tutkijan, jonka nimeä en enää muista, kiinnittäneen huomiota siihen, että teologien keskuudessa tapahtuu usein jotain gotchan kaltaista. Monissa tutkimuksissa on pyritty tuomaan esiin, että jollakin käsitteellä, kuten esimerkiksi suvaitsevaisuudella on kristilliset juuret (liittyen eri kristillisten oppien ja suuntausten yhteiseloon). Tällöin herää kysymys: mitä sitten? Tutkijalle nämä asiat saattavat olla kiinnostavia löydöksiä, mutta entä suurelle yleisölle? Millaisia johtopäätöksiä pitää vetää siitä, että suvaitsevaisuus on kristillistä perua? Onko se tällöin esimerkiksi vaikeampaa muiden uskontojen edustajille, tai onko kristinuskolla erityistehtävä suvaitsevaisuuden levittäjänä nykymaailmassa? Entä joutuuko sekulaari humanisti luopumaan maailmankatsomuksestaan saadessaan kuulla tutkijalta hänen käyttäytymisessään olevan jonkin määritelmän mukaan uskonnollisia piirteitä, vai riittääkö että hän luopuu näistä ”uskonnollisista” käytänteistä? Kysymys on siis siitä, mitä tutkijan on syytä kommunikoida tutkimuksestaan suuremmalle yleisölle. Kaikki tutkijan käsitteet tai havainnot eivät välttämättä käänny tutkittavien kielelle tai sovi yhteen heidän intressiensä kanssa, mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö joistain toisista tutkijan huomioista voisi olla paljonkin iloa tutkittaville.

Oma tutkimukseni lähti liikkeelle, kun huomasin Kristian Smedsin Tuntematon sotilas ‑teatteriesityksen vastaanotossa olevan kyse joidenkin pyhinä pitämistä asioista. Tämä oli oma gotcha-elämykseni. Työssäni olen lähtenyt liikkeelle kansalaisuskonnon käsitteestä, jonka avulla määrittelen sen, mitä tutkin ja millä tavalla. Teen tämän ymmärtääkseni paremmin yhteiskunnan ja median toimintaa. Se, että tarkastelemistani taidekiistoista löytyy uskonnonkaltaisuutta, ei ole kuitenkaan vielä tulos, vaan se on pelkkä lähtökohta tutkimukselleni.

Uskonnonopettajan tulevaisuus

Uskontotieteen oppiaine järjesti 7.5.14 keskustelun uskonnonopettajilta tulevaisuudessa vaadittavista kompetensseista ja siitä, miten uskonnonopettajia parhaalla mahdollisella tavalla jatkossa koulutettaisiin.

Tilaisuuden alussa professori Matti Kamppinen esitteli mahdollisia tulevaisuuspolkuja. Hän piti asiallisena Arto Kallioniemen Niin & Näin-lehdessä (2013) esittelemää mallia. Uskonnon oppiainetta tulisi kehittää pedagogisin perustein ja sitä tulisi muokata kohti vahvemmin (uskonto)tiedeperusteista katsomusopetusta, joka olisi verrattavissa vaikkapa historiaan.

Tilaisuudessa puhui myös FT Timo Himanen, joka on analysoinut uskonnonopetuksesta käytyä hyvin polarisoitunutta kansalaiskeskustelua. Sen keskiössä ovat ajatukset siitä, mitä uskonnonopetukselta oikein halutaan sekä siitä, mikä merkitys opetuksella nähdään olevan.

Käytännön ongelma koulumaailmassa on pienryhmäisten uskontojen kohdalla pula pätevistä opettajista, mikä tarkoittaa sitä, että opetus ei ole tasalaatuista. Himanen nosti esiin myös koululaisten hämmennyksen niissä tilanteissa, kun uskonnon ja muiden oppiaineiden, esimerkiksi historian, sisällöt eivät ole keskenään yhteensopivia.

Himanen muistutti, että katsomusopetuksen nykymalli Suomessa on ihmisoikeuksien ja uskonnonvapauden mukaista.
Se myös vastaa monikulttuurisuuden haasteisiin tarjoamalla oman uskonnon opetusta suurimmalle osalle uskontoperinteitä.

Himanen korosti, että kaikkien oppiaineiden kohdalla tehdään arvovalintoja. Ei ole neutraalia oppiainetta. Hän kannatti myös kaikille yhteistä tiedeperustaista katsomusainetta, jonka kehittämisessä voitaisiin ottaa mallia ja oppia muiden Pohjoismaiden kokemuksista. Erityisen tarkkaan pitäisi miettiä oppiaineen suhde kristinuskoon – jota ei voi kokonaan syrjäyttää.

Oppiaineessa tulisi korostaa oppilaiden vuorovaikutustaitojen kehittämistä. Katsomusopetuksen pitäisi toimia sillanrakentajana, nostaa esiin uskonnon merkitys kulttuurissa ja yhteiskunnassa sekä lisätä ymmärrystä ja kykyjä eettiseen pohdintaan.

Suomen uskonnonopettajien liiton (SUOL) tuore puheenjohtaja Anna Saurama korosti, että uskonnonopetus on jo nyt parhaimmillaan kaikkea tuota ja enemmänkin. Uudet luonnokset opetussuunnitelmiksi ovat parhaillaan lausuntokierroksella, ja niihin kaikkien uskonnonopetuksesta kiinnostuneiden tulisi tutustua ja ottaa kantaa. Uudet, portaittain voimaan tulevat OPS:it esimerkiksi tarjoavat mahdollisuuden yhdistää oppilaita yli uskontorajojen, maailmanuskontoja käsitellään jo alaluokilla ja yläluokilla mukaan tulevat myös uskonnottomat ja uskontokriittiset katsomukset.

Miten tämän kaiken tulisi näkyä uskonnonopettajien koulutuksessa?

SUOLin sivut: www.suol.fi
Uudet esitykset OPSeiksi: http://oph.fi/ops2016

Uskontotieteiljän selviytymispakkauksesta löytyy myytti

Kuulin vapunpäivänä, että eräs sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija on tekemässä pro gradu -tutkielmaansa survivalismista. Aihepiiri oli niin kutkuttava, että aloin saman tien selailla suomalaista survivalismi.com-nettifoorumia vappukrapulan tyystin unohtaen.

Erilaiset onnettomuuskertomukset ovat osa nykyaikaa. Kutsuttakoon näitä esimerkiksi katastrofimyyteiksi.

YLE esitti vuosi sitten sähköverkon sabotoinnin helppoutta kauhistelevan MOT-dokumentin Suomi polvilleen 15 minuutissa. Venäjän sotilaallisen hyökkäyksen pelko nousi taas Itä-Ukrainan kriisin myötä pinnalle. Talous- ja yhteiskuntajärjestyksen jatkuvuus epäilyttää joitain, ilmasto lämpenee ja ydinvoimaloissa on aina se pieni riski olemassa. Tautiepidemiaankin kannattaisi jotenkin varautua.

Survivalismi.com-sivustolla ihmiset jakavat ja vastaanottavat selviytymiskeinoja erilaisten onnettomuusskenaarioiden varalta. Kehotetaan, että vettä ja ruokaa tulee aina olla varastossa pidemmän ajan (kuukausien) tarpeisiin. Kirveitä, puukkoja ja muita yleisvarusteita kannattaa hankkia jo ennen kuin niille on käyttöä. Luonnossa liikkuminen ja selviytyminen vähäisin varustein on hyvä opetella. Ensiapupakkauksen tulee olla ajan tasalla, eikä ole pahitteeksi kantaa aina mukanaan pientä henkilökohtaista selviytymisrasiaa.

Useita näistä resursseista voi hyödyntää esimerkiksi retkeilyharrastuksen yhteydessä, mutta monen survivalistin tai survivalistihenkisen kohdalla ne kytkeytyvät elämäntapavalintoihin. Survivalisti haluaa olla valmis. Olisko tämän käytännöllisen puolen lisäksi survivalistisessa maailmankuvassa myös jotain, mikä erityisesti vetoaa sen kannattajiin?

Muistan kuinka lapsena selailin lumoutuneena erästä vanhaa opasta, jossa kerrottiin miten voi selviytyä ydinlaskeumasta: mitä ruokaa kannattaa varata, mistä materiaaleista pystyy rakentamaan säteilyä kestävän bunkkerin, ja niin edelleen. Kannattaa varautua, koska eihän sitä koskaan tiedä. Kirja oli ihan kuin sci-fiä, jonka maailma oli mahdollista tuoda omaan todellisuuteen erilaisten käytäntöjen kautta.

Moni onnettomuuskenaario on varmasti täysin mahdollinen. Kulttuurintutkijoina meitä ei kuitenkaan tyypillisesti kiinnosta pohtia erilaisten kauhuskenaarioiden todennäköisyyttä sinänsä, vaan esimerkiksi sitä, millaiset kertomukset määrittävät survivalistien maailmakuvaa, ja miten ihmiset suuntaavat elämäntapavalintojaan suhteessa katastrofimyytteihin.

Puhe myyteistä voi kuulostaa halventavalta: arkipuheessa myytti tarkoittaa usein kertomusta, joka ei pidä paikkansa. Toisessa perinteisessä mielikuvassa myytit ovat jotain muinaiskreikkalaisten jumaltarujen kaltaista. Mielessäni on kuitenkin näistä poikkeava tapa puhua myytistä.

Uskontotieteilijä Russell T. McCutcheon on ehdottanut, että tutkijoiden tulisi ajatella myyttiä sosiaalisena strategiana, jonka avulla ihmiset asettavat tietyt kertomukset erityisasemaan. Myytit tukevat tiettyä maailmankuvaa ja sosiaalista järjestystä. Samanhenkisesti varhaista kristinuskoa tutkinut Burton Mack on todennut, että myyttien myötä tietyt yhteisön jakamat näkemykset saavat itsestäänselvyyden aseman.

Myytti on siis tapa tehdä merkityksiä ja muodostaa yhteisöä. Se on enemmän toimintaa kuin tietynlaisia kertomuksia. Uskontotieteilijä voikin ottaa selviytymisrasiastaan esiin myytin käsitteen ja tarkastella survivalisteja katastrofimyyttien pohjalta rakennettuna ja ylläpidettynä yhteisönä.

Tässä kohtaa oleellista ei ole niinkään se, ovatko yhteisön näkemykset vaikkapa ilmastokatastrofista paikkansapitäviä, vaan tärkeää on havaita miten tietyt kertomukset mahdollistavat tietynlaiset sosiaaliset identiteetit. Nämä kertomukset ohjaavat survivalisteja järjestämään elämänsä tietyllä tavalla.

LUKUVINKIT:

McCutcheon, Russell T: “Myth”, teoksessa Willi Braun & Russell T. McCutcheon (eds): Guide to the study of religion. London: Continuum.