Valtion vai kansan kirkko?

Evankelis-luterilaisen kirkon edustajilla on tapana korostaa, että heidän kirkkonsa ei ole valtionkirkko vaan kansankirkko. Käsitteen perusteluiksi tarjotaan, että kirkko on osa suomalaista kulttuuria ja historiaa, ja siihen kuuluu enemmistö suomalaisista. Samalla käsitteen nähdään kuvastavan kirkon tehtävää “sulkea piiriinsä koko kansa.”

Epäilemättä kyseinen kirkko edustaa suomalaisten enemmistön uskonnollista yhteisöä ja on osa maan kulttuuria ja historiaa.

Kirkkolain ev. lut. kirkolle takaamat oikeudet ovat pääsääntöisesti samat kuin jo sata vuotta sitten. Ortodoksisen kirkon jakaman verotusoikeuden lisäksi ainoastaan ev. lut. kirkolla on muun muassa aloiteoikeus sitä koskevan kirkkolain muuttamiseksi. On kiistämätöntä, että näillä kahdella kirkolla, varsinkin evankelis-luterilaisella, on erityisasema.

On kokonaan toinen kysymys mitä tästä voi päätellä. Tietyn uskonnon erityisasemaa on käytetty (enemmän tai vähemmän onnistuneena) perusteena niin uuden avioliittolain vastustamiselle kuin kirkon ja valtion erottamiselle.

Valtionkirkko ei käsitteenä tarkoita, että kirkko välttämättä olisi valtion tiukassa kontrollissa. Esimerkiksi Kreikassa perustuslaki määrittää Kreikan ortodoksisen kirkon maan “vallitsevaksi” (eng. prevailing) uskonnoksi, mutta valtio ei puutu kirkon toimintaan juuri mitenkään. Myös suomessa ev. lut. kirkon erityinen ja autonominen asema ylettyy kivijalkoineen perustuslakiin asti.

Tällaisista syistä esimerkiksi brittiläinen oikeustieteilijä Norman Doe on luokitellut Suomen maaksi jossa on valtionkirkko. Valtion ja kirkon laillinen suhde on kuitenkin etäisempi kuin vaikkapa Britanniassa, jossa kuningatar muun muassa nimittää kaikki Englannin kirkon piispat.

Kirkon suosima termi kansankirkko on peräisin filosofiteologi Friedrich Schleiermacherilta (1768–1834). Hänen mukaansa Saksan luterilainen volkskirche lähti liikkeelle kansan uskonnollisista tunteista ja kokemuksista. Volkskirche poikkesi Schleiermacherin mielestä esimerkiksi preussilaisesta valtionkirkkojärjestelystä, jossa opin ja jumalanpalvelusmenojen yhtenäisyys määriteltiin ikään kuin ylhäältä käsin.

Suomalaisessa kontekstissa kansankirkko-ilmaisussa on hyvää se, että se kuvastaa ev. lut. kirkon historiallisesti vahvaa asemaa suomalaisten parissa. Käsite on kuitenkin peräisin ajalta, jolloin ajatus “yhdestä kansasta ja yhdestä uskonnosta” oli edes jossain rajatussa mielessä ajankohtainen.

Omaa liikettään voi toki kutsua miksi tahtoo. Salatuissa elämissä Seppo Taalasmaan eräässä jaksossa edustama poliittinen puolue oli nimetty ytimekkäästi Totuuspuolueeksi. Tutkijoiden ei ole silti pakko ajatella, että Totuuspuolueen nimilinjaus on paras empiirinen kuvaus liikkeestä. Rohkeimmat voisivat jopa väittää, että Totuuspuolue on tehnyt retorisen nimivalinnan.

Valtio/kansa -käsitepari on kiintoisa. Valtio tuottaa mielikuvia etäisistä hallitsijoista siinä missä kansaa olemme “me kaikki”. Valtio on jotain byrokraattista ja muodollista, kansa jotain elävää ja kouriintuntuvaa. Olisiko liian rohkeaa möläyttää, että mainostoimistoyhteistyössäkin kunnostautunut kirkko on kiinnostunut ainakin nimityksensä imagovaikutuksesta?

Lukemisto:

Heikkonen, Johannes: “Yhdenvertaisen uskonnon- ja omantunnonvapauden kipupisteitä Suomessa”. Oikeus. 41:4, sivut 554–563. 2012.

Norman, Doe: Law and Religion in Europe. A Comparative Introduction. New York: Oxford University Press. 2011.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s