(Epä)Pyhää ruokahalua – uskontotiedettä ja ruokaa

“Olen kuusi vuotta vanha. On myöhäinen perjantai-ilta ja olen menossa nukkumaan. Sänkyni on ikkunan vieressä ja näen verhojen raosta öisen taivaan. Perjantaisin äidilläni ja minulla on tapana arkiviikon päättymisen kunniaksi ostaa kaupasta erityisiä herkkuja. Pidän valkohomejuuston kermaisuudesta yhdistettynä Granny Smith-omenoiden hapokkuuteen. Äitini juo lasillisen kuivaa kuohuviiniä ja katsomme televisiosta saksalaisia poliisisarjoja. Saan valvoa pidempään. Nukkumaan mennessä äitini tulee peittelemään minua. Tänä nimenomaisena iltana hän kysyy: ”Anna, mikä on ihaninta maailmassa?”. Vastaan: ”Syöminen ja nukkuminen”.”

Minulla on jo varhaisesta lapsuudesta lähtien voimakkaita ja rakkaita muistoja, jotka liittyvät ruokaan. Muistan sukulaistädinerinomaisen kesäkeiton ja jälkiruoaksi tarjoamat tuoreet mansikat paksussa kermassa, karjalaisten sukulaisteni valtavat ruoanvalmistustalkoot juhlia edeltävinä päivinä, kuuman kaakaon termoskannusta läheisessä pulkkamäessä, friteeratut kesäkurpitsan kukat hämärtyvässä illassa Firenzessä ja sen erään seitsemän ruokalajin menún, jonka jälkeisenä yönä ei kukaan meistä nukkunut. Ruoka on muistoja.

Olen elänyt keittiössä koko ikäni. Otan vieraani vastaan keittiössämme, en olohuoneessa. Istumme pöydän ääressä, juomme ja syömme. Keittiö on minulle se paikka, jossa tärkeät asiat tapahtuvat. Pöydän ääressä puhumme asiat halki, nauramme, pelaamme ja ennen kaikkea nautimme ruoasta. Kirjoitan keittiössä, luen keittiössä, elän keittiössä. Ruoka on yhdessäoloa. Ruoka on rituaaleja.

Yhä useampi asia on minulle pyhä: ei puolivalmisteita, ei valmisruokia, ei ihmeellisiä keittiövempaimia, ei huolimatonta ateriasuunnittelua ja niin edelleen. ”Jos sitä ei voi tehdä veitsellä, niin sitten sitä ei tarvitse tehdä ollenkaan.” sanoi opettajani minulle kokkikoulussa. Valkosipulinpuristin on perkeleestä. Kulhot, kattilat, siivilät, survimet, veitset ja vispilät – niillä pitää pärjätä. Määrittelen “oikean” tavan suhtautua ruokaan (raaka-aineisiin) samalla määritellen itseni. Ruoka on identiteetin ilmaisemisen tapa. 

Kun mietin suhdettani ruokaan, käy hyvin selvästi ilmi, että ruoka on ollut elämäni keskiössä aina. Sillä on merkittävä rooli nautinnon ja mielihyvän tuojana, ystävyyden merkitsijänä, rakkauden osoituksena, juhlan ja arjen keskellä, perhekulttuurissamme, mutta myös paheen ja synnin lähteenä. Kielletty hedelmä – päivän toinen suklaapatukka – herättää sisäisen tarkastajan, jonka ainoana sanomana ovat turhat kalorit. Ruoka voi tehdä autuaaksi, se tuottaa jopa aistimellista nautintoa. Ruoka on myös vaarallista. Mässäily, epäterveellisyys, huonot ruokailutottumukset, kielletyt raaka-aineet…

Ruoka on monien rajoitusten kohde. Ruokaa ja ruokailua koskevat lukuisat säännökset – joko kulttuuriset tai yksilöiden itselleen asettamat. Ruoka on erinomainen kontrolloinin väline. Jokainen ihminen tarvitsee ruokaa, joten ruokailuun liittyvät rajoitukset ovat äärimmäisen tehokkaita keinoja hallita ja tulla hallituksi. Ruokavaliot, olivat ne sitten uskontoon, kulttuuriseen ryhmään tai dieettiin liittyviä, sitouttavat yksilöt osaksi jotakin ryhmää. Myös kysymykset eettisyydestä, kestävästä kehityksestä ja kulutuksesta muuttuvat todellisiksi valinnoiksi kaupan hyllyjen välissä.

Kuva: Noora Orvasto

Ruoka ei siis ole yksiselitteistä tai yksinkertaista. Se on aistien, tunteiden, muistojen ja analyyttisen ajattelun symbioosi ja siten erinomaista aluetta uskontotieteilijöiden kartoitettavaksi. Ruoka on olemuksellisesti rajoja ylittävää. Jo itse ruokailutapahtumassa ruoka kulkiessaan lautaselta suuhun ylittää yhden merkittävän rajan: ihminen ja hänen ympäristönsä sulautuvat toisiinsa. Ruoassa yhdistyvät niin ideaalit kuin ihmisen aistimaailma, ajattelu, tunteet, tuntemukset, kokemukset, muistot, halut ja toiveet. Ruoka on polttoainetta ei vain keholle vaan myös mielelle – monin tavoin. Ruoka on pyhää ja se on epäpyhää. Ruoka on arkea ja juhlaa. Se on myös ruoan puutetta tai ruoasta tietoisesti kieltäytymistä. Ruoan jäsentämiseen nämä ja monet muut uskontotieteen keskeiset käsitteet soveltuvat mainiosti.

Bon appétit!

Akateemista työpaikkahuumoria

Jokaisessa kulttuurissa ja jokaisessa työpaikassa on omat lainalaisuutensa siinä, minkälainen huumori kyseisessä ryhmässä menestyy. Kunkin työpaikkakulttuurin muovaama ammattikieli ja käsitteistö tekee tästä omaleimaisensa, jolloin huumori on ymmärrettävissä vain kyseisen kulttuurin käsitteistön tuntijalle. Akateemisessa maailmassa sanankäännökset, -väännökset ja vastaavat ovat yleinen keino, yhdessä epäsopivien assosiaatioiden ja symbolien tahallisen vieraaseen yhteyteen asettamisen kanssa, tehdä hirtehistä huumoria. Kuulostiko fiksulta? Humoristista tuo paremminkin oli. Kuten se kerta, kun kaksi uskontotieteilijää koetti löytää kansatieteilijiöden piiristä nurmikolta istumatilaa, sanoen “tähän on vaikea asemoitua”, johon kansatieteilijä kysyi “eivätkö uskontotieteilijät osaa olla kentällä”, aiheuttaen hilpeän naurukohtauksen joukossa. Hauskaa, tai noloa, riippuen katsantokannasta, mutta on hyvä esimerkki ammattialan huumorista.

Uskontotieteilijät ovat tunnetusti vakavaa porukkaa, ainakin Turussa, tai ainakin tohtorikoulutettavat, tai ainakin jos mustaa huumoria ei lasketa huumoriksi. Mutta musta on paha väri, joten ei se voi olla hauska. Osoitimme ammattiylpeyden karaiseman vakavuutemme kampusalueen rakennuksen, Historicumin, työntekijöiden ja tutkijoiden pikkujouluissa. Tehtäväksi annettiin sisustaa Historicum, piparkakkutalo-sellainen. Kun historioitsijat loivat perinteistä metsämaisemaa, hautausmaita ja muita, uskontotieteen edustajat, tohtorikoulutettavat, presentoivat Historicumin postuloidun transsendenttiyden. Ai mitä se tarkoittaa suomeksi? No hyvä että kysyit. Ja vaikka et kysyisikään, vastaan silti, havainnollistaen tätä kuvalla.

Kuvassa näemme Historicumin (piparkakkutalo) sen symboliuniversumissa, paratiisin kaltaisessa olotilassa, joka henkii toisaalta puhtautta ja viattomuutta, toisaalta vaaraa ja kyseenalaistettavuutta. Historicumin vieressä makaavat maassa, viattomuuden tilassa, alkuihmiset Aatami ja Eetami, symboloiden talon työntekijöiden akateemisen jalouden alkukantaisuutta. Heidän ympärillään, samalla tasolla ovat tutkimuskohteet, uskonnot, tutkijalle tasa-arvoisina kohteina, luoden silti omia rajojaan, etenkin kristinuskon ja islamin kesken. Muut uskonnot pysyttäytyvät erossa tästä jakolinjasta, näyttäytyen erillisinä saarekkeinaan. Uudet uskonnot, kuten tässä kuvassa symboloitu Karhun kansa, laskeutuu tutkimuskentälle uskontotieteen kattokäsiteparin pyhä-profaani rajalinjalle, liminaalitilaan, vielä tuntemattomana ja mielenkiintoa keräävänä postulaattina. Paratiisin läpi virtaa elämän virta, jonka varrella sijaitsevat elämän sekä hyvän ja pahan tiedon puut, tai tässä tapauksessa sienipelto. Tiedeyhteisön vaaraa symboloivat kielletyt hedelmät, jotka tässä asiayhteydessä ovat sieniä, luonnollisesti. Tässä symbioottisessa kokonaisuudessa Historicumin toimijat ahertavat transsendenttisen tiedon ja maallisen vaaran välisessä maastossa, joka pyrkii haastamaan heidän työnsä ja jalon ahkerointinsa.

Ja tuolle selitykselle (tai suunnilleen samankaltaiselle) nauroivat vielä historioitsijatkin. Hullua, vai humoristista? Ehkä molempia.

Ps. kirjoitusvirhe taideteoksessa on tahallinen. Näin väittää sen kirjoittanut henkilö.

 

Tosi-TV -filmaukset alkavat Sirkkalan kampuksella

Kiinnostuitko? Television katsotuimpia ohjelmia ovat tositeeveet. Ilmeisesti yksi syy niiden suosioon on tiedonhalu ja kiinnostus toisten ihmisten elämään ja ennen kaikkea arkeen.

Yliopiston viestinnässä pohditaan tutkijoiden arkeen perustuvaa tositeeveesarjaa. Ohjelma olisi suunnattu ennen kaikkea työuraansa suunnitteleville opiskelijoille tai niin sanotulle tavalliselle kansalle, jonka stereotyyppiset kuvitelmat akateemisen uran tekijöistä päivitettäisiin nykyisen tilanteen tasalle. Toteutus palvelisi myös yliopiston kolmatta tehtävää: se loisi uuden kanavan tutkimuksista tiedottamiselle populistisin keinoin.

Etsi edellisestä kappaleesta virhe. Vastaus: Tutkijoiden tositeevee on ollut vasta vain erään oppiaineen kahvitaukokeskustelun aihe. Mietimme, mitä sarjassa voisi kuvata tai mihin piilokamerat sijoitettaisiin. Missä käydään dramaattisimmat keskustelut vai leiskuvatko tunteet pitkien rakennusten käytävillä? Lähestymistapa taitaa olla väärä. Suosittu fiktiivinen elokuvahahmo Indiana Jones on tieteellisen koulutuksen saanut arkeologi, mutta valkokankaalla näkyy vain harvoin työhuoneen paperipinoja. Kiinnostavimmat hetket vietetään hänen tutkimuskohteensa parissa, kentällä.

Olen itsekin tehnyt kenttätöitä. Olen soutanut ruuhella rantaan, akanvirta on vienyt minut laiturin alle ja olen sieltä kömpinyt haastateltavani eteen vettä valuvana, mutta nauhuri kuivana. Komediallisia piirteitä ei ole puuttunut. Entäpä draaman kaarta? Kyllä, olen saanut haastateltavani pyyhkeitä siitä, että olen pettänyt hänen luottamuksensa. Tieteellisistä eettisistä periaatteista tietoisena voin sanoa, että asia on selvitetty ja osoittautunut väärinkäsitykseksi. Ehkäpä akateeminen tositeevee saisikin parhaat jaksonsa juuri tieteellisen työn ja tavallisen kansan kohtaamisesta.

Tavallista kansaa ei ole olemassakaan. Mikään ei ole tyypillistä. Ei edes tutkijan elämä. Ehkäpä tästä lähtökohdasta sarjalle voisi löytyä markkinarako. Tutkijat eivät enää eristäydy poteroihinsa, joista he tulevat hajamielisinä julkilausumaan suuret oivalluksensa. Emme enää elä eristettynä muusta maailmasta. Tutkija on erottamaton osa ilmiötä, jota hän tutkii.

Aikuisten oikeasti Turun yliopiston viestintä on toteuttanut kolmatta tehtäväänsä uudella scienceslam -konseptilla. Yhdeksässä minuutissa tutkija esittää ison screenin edessä tutkimuksensa mukaansatempaavalla tavalla. Esittäjä voi pukeutua haluamakseen hahmoksi – vain mielikuvitus on rajana. Yleisö antaa pisteet. Nimeksi voisi antaa Tieteen X-factor tai Science Talent-show.

Ohjelma näyttää taikurin työtä: Silmänräpäyksessä loihditaan esiin monen vuoden uurastuksen tulokset ja vakuutetaan yleisö. Näin suoristetaan monivaiheisen menetelmän mielenkiintoisimmat mutkat. Ehkä siinä on asian ydin: tutkimusten huippuhetket, oivallukset, tapahtuvat hitaasti prosesseissa. Niin moniosaista tositeeveesarjaa ei kukaan jaksa katsoa. Ratkaisu jatkuu aina seuraavassa numerossa.

Blogiteksti on kirjoitettu harjoitustyönä vuosi sitten osallistuessani laitoksen Julkaise ja tiedota -kurssille. Osittain blogitekstin ajankohtaisuus näyttää kärsineen, mutta toivon tekoni rohkaisevan myös muita kirjoittamaan omansa tänne.

Jaana Kouri